"Minä pidän tästä päivästä, tästä teräksenvärisestä taivaasta, minä pidän tämän jäätyneen maailman liikkumattomasta rauhasta. Pidän Thornfieldistä, sen vanhanaikaisuudesta ja rauhasta, sen vanhoista orjantappuroista ja variksenpesistä, sen harmaasta päädystä, tummista ikkunariveistä, jotka heijastavat ruutuihinsa metallinkarvaisen taivaan — ja kuinka kauan olen kammonnut pelkkää ajatustakin siitä, välttänyt sitä kuin suurta ruttosairaalaa! Kuinka vieläkin kammoan —."

Hän kiristi hampaitaan ja vaikeni, hän pysähtyi ja polki jalallaan kovaa tannerta. Joku vihattu ajatus näytti saaneen hänet pauloihinsa ja vanginneen hänet niin lujasti, että hän ei voinut jatkaa.

Laskeuduimme juuri käytävää, kun hän pysähtyi. Linna oli edessämme. Nostaen silmänsä sen sakaraharjaa kohti hän katsoi siihen tavalla, jollaista en ole nähnyt ennen eikä jälkeen. Tuska, häpeä, viha — kärsimättömyys, inho, suuttumus näyttivät käyvän tulista taistelua hänen laajenneissa silmäterissään sysimustien kulmakarvojen alla. Ne kamppailivat rajuina vallasta, mutta silloin nousi uusi tunne ja kukisti ne, se oli jotakin kovaa ja kyynillistä, itsevaltaista ja päättävää, se hillitsi hänen intohimonsa ja kivetti hänen ilmeensä. Hän jatkoi:

"Ollessani vaiti, järjestin erään asian kohtaloni kanssa. Se seisoi tuossa pyökkikannon luona ja oli kuin yksi niistä noidista, jotka näyttäytyivät Macbethille nummella. 'Vai pidätkö Thornfieldistä?' sanoi se ja kohotti sormensa, sitten se kirjoitti ilmaan uhkauskirjoituksen, joka jäi hehkumaan tummankeltaisena pitkin taloa molempien ikkunarivien väliin. 'Pidä jos voit!' 'Pidä jos uskallat!'"

"Minä tahdon pitää siitä", sanoin, "minä uskallan pitää siitä, ja" — hän lisäsi uhmaten — "minä tahdon pitää sanani, tahdon murtaa kaikki esteet tieltäni onneen ja hyvyyteen — niin, hyvyyteen, sillä haluaisin tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut, kuin mitä olen — murtaa ne kuten Jobin kirjan Leviathan mursi keihäät, nuolet ja haarniskat, ja esteet, jotka muille olisivat rautaa ja kuparia, ovat minulle vain olkia ja lahonnutta puuta."

Tällöin Adèle juoksi hänen eteensä höyhenpalloineen. "Pois!" huusi hän tuikeasti, "pysy loitompana, lapsi, tai mene Sophien luo!" Hän jatkoi matkaansa ääneti kunnes minä uskalsin palauttaa hänet kertomukseensa, josta hän niin äkkiarvaamatta oli poikennut.

"Jätittekö parvekkeen, sir", kysyin, "kun M:lle Varens tuli sisään?"

Odotin tylyä vastausta tähän kysymykseen, joka tuskin oli nyt paikallaan, mutta kävikin aivan päinvastoin. Kun hän heräsi synkistä mietteistään ja käänsi katseensa minuun, näytti pilvi haihtuvan hänen otsaltaan. "Olin unohtanut Célinen! Hyvä, tahdon kertoa lyhyesti. Kun näin tenhottareni tulevan kotiin ritarin seurassa, luulin kuulevani hiljaista sihinää, ja mustasukkaisuuden vihreä käärme, joka kiemurrellen nousi kuun valaisemalta parvekkeelta, luikerteli liivini sisään ja söi parissa minuutissa tiensä sisimpään sydämeeni. Omituista", huudahti hän poiketen taaskin kertomuksensa juonesta, "omituista, että valitsen juuri teidät uskotukseni, nuori neiti, vielä omituisempaa, että te kuuntelette minua kiltisti, kuin olisi maailman tavallisin asia, että vanha mies kertoo juttuja ooppera-rakastajattaristaan tuollaiselle siistille, kokemattomalle tytölle kuin te! Mutta jälkimäinen omituisuus selittää edellisen, sillä kuten kerran ennen sanoin teille, olette te, totinen, hienotunteinen ja varova nuori tyttö, kuin luotu säilyttämään salaisuuksia. Sitäpaitsi tiedän, minkälaisen luonteen kanssa olen tekemisissä, tiedän, että se ei ole altis tartunnalle. Se on omituinen luonne, ainoa laatuaan. Onneksi ei tarkoitukseni ole vahingoittaa sitä, mutta jos olisikin, en voisi tehdä sitä. Mitä enemmän te ja minä puhelemme keskenämme, sitä parempi, sillä minä en voi vahingoittaa teitä, mutta te voitte virkistää minua." Tämän sivuhyppäyksen jälkeen hän jatkoi:

"Minä jäin parvekkeelle. 'He tulevat varmasti hänen huoneeseensa', ajattelin, 'valitkaamme siis väijytyspaikka!' Pistin käteni sisään avoimesta ikkunasta ja vedin uutimen sen eteen niin että jäi vain pieni aukko, jonka kautta voin tehdä havaintojani, sitten suljin ikkunan jättäen siihenkin juuri niin ison raon, että voin kuulla rakastavien hellät kuiskaukset, sitten hiivin takaisin tuolilleni ja juuri kun istuuduin sille, astui pari sisään. Katseeni lensi nopeasti uutimen rakoon. Célinen kamarineitsyt tuli sisään, sytytti lampun, jätti sen pöydälle ja vetäytyi pois. Saatoin nyt selvästi nähdä rakastavaiset; molemmat heittivät viittansa pois, ja siinä seisoi 'Varens', säteillen silkissä ja jalokivissä — minun lahjoissani tietysti — ja siinä hänen seuralaisensa upseerin univormussa. Tunsin hänet erääksi nuoreksi elostelija-parooniksi — typerä ja paheellinen nuorukainen, jonka olin joskus kohdannut seurapiireissä ja jota en koskaan ajatellutkaan vihata, koska halveksin häntä niin ehdottomasti. Tuntiessani hänet hellitti käärme, mustasukkaisuus, viipymättä otteensa, sillä samassa hetkessä putosi rakkauteni Célineä kohtaan nollapistettäkin alemmaksi. Nainen, joka voi pettää minua sellaisen kilpailijan vuoksi, ei ollut kilpailun arvoinen, hän ansaitsi vain halveksimista — vähemmän kuitenkin kuin minä, joka olin antanut hänen narrata itseäni."

"He alkoivat puhella. Heidän keskustelunsa rauhoitti minut täydellisesti — se oli kevyttä, alhaista, sydämetöntä ja järjetöntä ja voi paremmin kyllästyttää kuin raivostuttaa kuulijaa. Minun nimikorttini sattui olemaan pöydällä, huomattuaan sen he johtuivat keskustelemaan minusta. Kummallakaan heistä ei ollut kyllin älyä eikä tarmoa moittiakseen minua järkevästi ja perinpohjin, mutta he panettelivat minua niin karkeasti kuin oli mahdollista heidän pienillä keinoillaan — etenkin Céline, joka tuli kerrassaan kaunopuheiseksi, kun oli kysymys ulkonaisista puutteistani eli muodottomuuksistani, kuten hän sanoi. Huomattava on, että hänen tapansa oli ollut tulisesti ihailla 'miehekästä kauneuttani', ja siinä suhteessa hän erosi mitä jyrkimmin teistä, joka jo toisessa kohtauksessamme sanoitte minulle vasten kasvoja, että ette pidä minua kauniina. Vastakohta hämmästytti minua aikanaan, ja —"