Kuudestoista luku.
Minä sekä toivoin että pelkäsin nähdä Mr. Rochesteria päivänä, joka seurasi tätä unetonta yötä. Minun täytyi taas saada kuulla hänen äänensä, mutta kuitenkin pelkäsin kohdata hänen katsettaan. Jo varhaisesta aamusta saakka odotin joka hetki hänen tuloansa. Hän ei usein käynyt kouluhuoneessa, mutta pistäytyi sinne joskus muutamiksi minuuteiksi, ja minusta tuntui varmaan, että hän sinä päivänä tulisi.
Mutta aamupäivä kului kuten tavallisesti, mikään ei keskeyttänyt Adèlen koulutuntien hiljaista kulkua, paitsi hälinä, jota pian aamiaisen jälkeen kuului Mr. Rochesterin huoneen ympäristöltä. Kuulin Mrs. Fairfaxin, Lean ja keittäjättären — Johnin vaimon — äänet sekä Johnin oman syvän äänen. Kuului huutoja "Mikä onni, ettei herra palanut vuoteeseensa. On aina vaarallista polttaa kynttilää yöllä", "Että vesikannu juolahtikin hänen mieleensä", "Kumma kun hän ei herättänyt ketään", "Toivottavasti hän ei vilustunut kirjaston sohvalla", j.n.e.
Juttuja seurasi puhdistamisen ja järjestämisen hälinä, ja kun kuljin huoneen ohitse mennessäni alakertaan päivälliselle, näin avonaisesta ovesta, että siellä oli kaikki entisellään, vuode vain oli ilman verhoja. Lea seisoi ikkunalaudalla ja kirkasti savuttuneita ikkunaruutuja. Aioin pysähtyä puhuttelemaan häntä, sillä halusin tietää, minkälaisena asia oli kerrottu, kun lähemmäksi tullessani huomasin toisenkin henkilön huoneessa — naisen, joka istui tuolilla vuoteen vieressä ommellen renkaita uusiin uutimiin. Tämä nainen ei ollut kukaan muu kuin Grace Poole.
Siinä hän istui, totisena ja vaiteliaan näköisenä kuten tavallisesti, ruskeassa puvussaan, kankea esiliina edessä ja myssy päässä. Hän teki ahkerasti työtään eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta. Hänen kovalla otsallaan ja jokapäiväisillä piirteillään ei näkynyt kalpeutta eikä epätoivoa, kuten olisi odottanut naiselta, joka oli tehnyt murhayrityksen ja jonka uhri oli tunkeutunut aina hänen pesäänsä saakka ja (kuten minä luulin) syyttänyt häntä aiotusta rikoksesta. Olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Hän nosti päänsä, kun vielä katselin häntä: ei ainoakaan värähdys eikä värin vaihdos hänen kasvoillaan ilmaissut liikutusta, syyllisyydentuntoa tai ilmitulon pelkoa. Hän sanoi: "Hyvää huomenta, Miss", lyhyeen ja tyvenesti kuten aina, otti uuden renkaan ja lisää nauhaa ja jatkoi neulomistaan.
"Minäpä panen hänet koetukselle", ajattelin, "tuollainen ehdoton luoksepääsemättömyys käy yli ymmärrykseni."
"Hyvää huomenta, Grace", sanoin. "Onko jotain tapahtunut?"
"Herra on vain lukenut sängyssään viime yönä; hän nukahti ja kynttilä jäi palamaan. Verhot syttyivät tuleen, mutta herra onneksi heräsi ennenkuin sänkyvaatteet ja puu syttyivät, ja hänen onnistui sammuttaa tuli vesikannussa olevalla vedellä."
"Omituista!" Sitten sanoin matalalla äänellä, lujasti katsoen hänen: "Eikö Mr. Rochester herättänyt ketään? Eikö kukaan kuullut hänen liikkuvan?"
Hän taaskin nosti katseensa minuun, ja tällä kertaa siinä ilmeni jonkinlaista tietoisuutta asiasta. Sitten hän vastasi: