"Sinä," sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut joistakin tilapäisistä mieltymyksen osotuksista — epämääräisistä merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa riippuvaisessa asemassa olevalle, kokemattomalle tytölle. Kuinka uskalsit? Poloinen narri! Eikö edes oman etusi ajatteleminen tehnyt sinua viisaammaksi? Sinä toistit itsellesi tänä aamuna viime yön lyhyen kohtauksen. Kätke kasvosi ja häpeä! Hän sanoi jotakin silmistäsi, eikö niin? Sinä sokea narri! Avaa niitten veristävät luomet ja näe niissä oma järjettömyytesi! Ei kenenkään naisen ole hyvä kuulla imartelulta ylemmältään, joka ei mitenkään voi aikoa naida häntä, ja on hulluutta että nainen antaa salaisen rakkauden syntyä sydämessään, rakkauden, joka kuluttaa hänen elämäänsä, jos se jää toivottomaksi ja tuntemattomaksi, ja joka, jos se tulee tunnetuksi ja saavuttaa vastarakkautta, ehdottomasti johtaa virvatulen tavoin autioihin, liejuisiin soihin, joista ei koskaan voi päästä pois."
"Kuule siis, Jane Eyre, tuomiotasi: huomenna asetat peilin eteesi ja piirustat liidulla uskollisen muotokuvasi, lieventämättä ainoatakaan vikaa, jättämättä pois mitään epätasaista piirrettä, miedontamatta mitään epämieluisaa säännöttömyyttä, ja kirjoitat alle: Jane Eyre, kotiopettaja, tuntematon, köyhä ja kömpelö."
"Senjälkeen otat kappaleen sileätä norsunluuta — sinulla on sellainen valmiina maalilaatikossasi — otat palettisi, sekoitat raikkaimmat, hienoimmat, kirkkaimmat värisi, valitset hienoimmat kameelinkarvaiset siveltimesi, piirrät huolellisesti suloisimmat kasvot, mitä voit kuvitella, ja maalaat ne kaunein värein ja pehmein varjostuksin sen kuvauksen mukaan, minkä Mrs. Fairfax antoi Blanche Ingramista. Muista tarkoin hänen sysimustat kutrinsa ja itämaiset silmänsä — mitä! saat ottaa mallin Mr. Rochesterin silmistä! Kas niin, ei mitään vesittelyä! — ei mitään tunteellisuutta! — ei mitään kaipausta! En suvaitse muuta kuin järkeä ja päättäväisyyttä. Loihdi esiin ylhäiset, sopusointuiset kasvojen piirteet, kreikkalainen niska ja rinta, anna pyöreän, häikäisevän valkoisen käsivarren ja hienon käden tulla näkyviin, älä unhoita timanttisormusta eikä kultaista rannerengasta, kuvaa tarkoin puku, ilmavat pitsit ja kiiltävä silkki, kaunis vyönauha ja kullanvärinen ruusu! Alle kirjoitat: Blanche, täysverinen vallasnainen."
"Ja joka kerta tulevaisuudessa, kun ajattelet, että Mr. Rochester ajattelee hyvää sinusta, otat nämä kaksi kuva esiin ja vertaat niitä. Sitten sanot itsellesi. Mr. Rochester luultavasti voittaisi tämän aatelisnaisen rakkauden, jos hänen mieleensä juolahtaisi koettaa; onko siis todennäköistä, että hän tuhlaisi ainoatakaan vakavaa ajatusta köyhälle ja mitättömälle tytölle?"
"Sen teen", päätin, ja tehtyäni tämän päätöksen tulin rauhalliseksi ja nukuin.
Pidin sanani. Tunti tai pari riitti oman kuvani piirtämiseen liidulla, ja vähemmässä kuin kahdessa viikossa oin saanut valmiiksi norsunluisen miniatyyrin kuvitellusta Blanche Ingramista. Kuvassa näkyi kauniit, rakastettavat kasvot, ja kun vertasi niitä todellisuuden mukaan tehtyyn liitupiirrokseen, oli vastakohta niin suuri kuin itsearvostelu konsanaan voi toivoa. Työstäni oli minulla siunausta: se oli pitänyt pääni ja käteni toimessa ja antanut voimaa ja lujuutta uusille vaikutelmille, jotka tahdoin häviämättömästi painaa sydämeeni. Ennen pitkää oli minulla syytä onnitella itseäni sen terveellisen kurin johdosta, johon olin alistanut tunteeni ja, kiitos olkoon sen, kykenin kohtaamaan tyvenesti tapaukset, joita luultavasti en olisi voinut kestää edes ulkonaisesti rauhallisena, ellen olisi valmistunut niihin.
Seitsemästoista luku.
Viikko kului, eikä mitään kuulunut Mr. Rochesterista, kymmenen päivää kului, eikä hän vieläkään tullut. Mrs. Fairfax sanoi, että hän ei ihmettelisi, jos Mr. Rochester menisi suoraan Leasista Lontooseen ja Lontoosta mannermaalle eikä näyttäytyisi Thornfieldissä kokonaiseen vuoteen, sillä hän oli usein jättänyt sen noin äkkiarvaamatta.
Kun kuulin tämän, aloin tuntea omituista vilua ja alakuloisuutta sydämessäni. Hetkiseksi myönsin itselleni tuskallisen pettymyksen tunteen, mutta pian maltoin taas mieleni, muistin periaatteeni ja pidin tunteeni aisoissa, ja oli ihmeellistä, kuinka hyvin voitin hairahdukseni ja kuinka selväksi sain itselleni, että Mr. Rochesterin käytöksessä ei ollut mitään, jolla olisi ollut minun elämälleni oleellisempaa merkitystä. En kuitenkaan nöyryyttänyt itseäni orjalliseen tietoisuuteen alemmuudestani, vaan päinvastoin sanoin:
"Sinulla ei ole Thornfieldin herran kanssa muuta tekemistä kuin että otat vastaan palkan, jonka hän antaa sinulle suojattinsa opettamisesta, ja että olet kiitollinen ystävällisestä ja kunnioittavasta kohtelusta, jota sinun on oikeus odottaa häneltä, jos teet velvollisuutesi. Ole varma siitä, että se on ainoa side välillänne, jonka olemassaolon hän vakavasti myöntää. Älä siis tee hänestä hienoimpien tunteittesi, ilojesi ja tuskiesi, esinettä. Hän ei ole sinun luokkaasi, pysy siis lestissäsi ja ole liian ylpeä tuhlaamaan koko sydämesi, sielusi ja voimasi rakkautta sinne, missä sellaista lahjaa ei tarvita ja missä sitä halveksittaisiin."