Ja Miss Ingram heitti häneen pilkallisen katseensa ja huudahti: "Kas, mikä pieni nukke!"
Lady Lynn oli huomauttanut: "Se on Mr. Rochesterin holhokki, pieni ranskalainen tyttö, josta hän puhui."
Mrs. Dent oli ystävällisesti tarttunut hänen käteensä ja suudellut häntä. Amy ja Louisa Eshton olivat huudahtaneet yhteen ääneen:
"Mikä suloinen lapsi!"
Ja he kutsuivat hänet eräälle sohvalle, jossa hän nyt istui hyvässä turvassa heidän keskellään, leperrellen vuoroin ranskaa, vuoroin murteellista englantia, kiinnittäen puoleensa ei ainoastaan nuorten neitien, vaan myös Mrs. Eshtonin ja Lady Lynnin huomion ja tullen kerrankin kyllikseen hemmoitelluksi.
Vihdoin tuodaan kahvi sisälle ja herroille lähetetään kutsu. Minä istun varjossa — mikäli se on mahdollista tässä loistavasti valaistussa huoneessa — ja ikkunaverho puoliksi kätkee minut. Kaariovi aukeaa taaskin: he tulevat. Herrojen, samoinkuin naisten ryhmä on hyvin komea. He ovat kaikki mustiin puetuita, monet ovat pitkiä, muutamat nuoria. Henry ja Frederick Lynn ovat kauniita nuoria miehiä, ja eversti Dent on komea sotilas. Mr. Eshton, seudun päämies, on hieno vanha herra, hänen tukkansa on aivan valkoinen, mutta viikset ja kulmakarvat vielä tummat. Hän on oikea "père noble de théâtre". Lordi Ingram on, kuten sisarensakin, hyvin pitkä ja kaunis, mutta hänellä on Maryn välinpitämätön ja hidas ilme. Hänellä näyttää olevan enemmän pituutta jäsenissään kuin nopeutta veressään tai voimaa aivoissaan.
Ja missä on Mr. Rochester?
Hän tulee vihdoinkin. En katso ovelle, mutta näen hänet kuitenkin. Koetan keskittää kaiken huomioni virkkineulaani ja tekeillä olevan kukkaron silmikkoihin, tahdon ajatella vain työtäni, nähdä vain pienet hopeakuulat ja silkkilangat polvillani — ja kuitenkin onhan aivan selvästi silmieni edessä, ja minun täytyy ehdottomasti muistaa hetkeä, jolloin viimeksi näin hänet. Silloin olin juuri, hänen oman arvelunsa mukaan, tehnyt hänelle suuren palveluksen, ja hän oli pitänyt kättäni omissaan ja katsellut minua silmillä, jotka kuvastivat kiihkeätä ja tulvehtivaa sydäntä — sydäntä, jonka tunteissa oli minullakin ollut osani. Kuinka lähelle häntä olinkaan tullut sinä hetkenä! Mitä oli tapahtunut, senjälkeen, mikä oli muuttanut keskinäisen asemamme? Kuinka kaukana toisistamme olimmekaan nyt! Niin kaukana, että en odottanutkaan hänen tulevan puhumaan minulle. Enkä ihmetellyt, kun hän, minuun katsomatta, istuutui toiseen päähän huonetta ja aloitti keskustelun muutamien naisten kanssa.
Heti kun huomasin, että hänen koko tarkkaavaisuutensa oli kiintynyt heihin ja että saatoin katsella häntä tulematta itse ilmi, en enää voinut vallita silmäluomienliikkeitä: ne nousivat väkistenkin, ja katseeni kiintyi ehdottomasti hänen kasvoihinsa. Katselin, ja katseleminen tuotti minulle kiihkeätä nautintoa, suuriarvoista, joskin pistävää nautintoa; se oli kuin puhdasta kultaa, jossa kuitenkin oli tuskan teräksinen kärki. Samanlaista tuntee janoon nääntyvä, joka tietää, että lähde, jonka yli hän on kumartunut, on myrkytetty, vaan joka kuitenkin juo siitä kiihkein, nauttivin vedoin.
Miten totta onkaan, että kauneus riippuu siitä, millä silmillä sitä katsellaan! Isäntäni värittömät, tummat kasvot, hänen luja, nelitahoinen otsansa, paksut, sysimustat kulmakarvansa, syvät silmänsä, voimakkaat piirteensä, luja, karski suunsa, kaikki nämä osoittivat tarmoa, päättäväisyyttä, tahdonlujuutta, mutta eivät olleet sääntöjen mukaan kauniit. Minulle nämä kasvot olivat enemmän kuin kauniit, ne olivat ihmeellisen mielenkiintoiset ja hallitsivat minua täydellisesti, niin että tunteeni eivät enää olleet omassa vallassani, vaan hänen. En ollut aikonut rakastaa häntä, ja lukija tietää, että olin taistellut kovan taistelun tukahuttaakseni sydämessäni nousevat rakkauden idut, ja nyt, kun ensi kerran näin hänet jälleen, ne virkosivat uudestaan, vihreinä ja voimakkaina. Hän pakoitti minut rakastamaan itseään katsomattakaan minuun.