Vertasin häntä vieraisiin. Mitä merkitsi Lynn-veljesten hempeä kauneus, lordi Ingramin väsähtänyt hienostus, vieläpä eversti Dentin sotilaallinen ryhti hänen myötäsyntyneen voimansa ja tarmonsa rinnalla? En tuntenut mitään myötätuntoa heidän ulkomuotoansa ja ilmettään kohtaan, ja kuvittelin kuitenkin, että useimmat olisivat sanoneet heitä miellyttäviksi ja kauniiksi miehiksi, kun taas Mr. Rochesteria olisi sanottu karkeapiirteiseksi ja synkkämielisen näköiseksi. Näin heidän hymyilevän ja nauravan, eikä se ollut mitään; kynttiläni valo oli yhtä sielukasta kuin heidän hymynsä, kulkusen kilinä yhtä sisältörikasta kuin heidän naurunsa. Näin Mr. Rochesterin hymyilevän — hänen kovat piirteensä lauhtuivat, hänen silmänsä tulivat sekä loistaviksi että hyviksi, ja niitten katse oli miettivä ja lempeä. Hän puhui parastaikaa Louisa ja Amy Eshtonin kanssa. Ihmettelin suuresti nähdessäni heidän aivan levollisina kohtaavan tuon katseen, joka minusta oli niin läpitunkeva. Odotin heidän katseensa painuvan, heidän värinsä kohoavan sen edessä, mutta olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani, että se ei liikuttanut heitä vähääkään. "Hän ei ole heille sitä mitä hän on minulle", ajattelin. "Hän ei ole heidän lajiansa — uskon, että hän on minun lajiani — olen varma siitä. Tunnen olevani hänen sukulaissielunsa, ymmärrän hänen ilmeittensä ja liikkeittänsä äänetöntä kieltä, ja vaikka arvo ja asema erottavat meidät kauas toisistamme, on päässäni ja sydämessäni, veressäni ja hermoissani jotakin, joka tekee minut hänen vertaisekseen. Sanoinko tosiaankin muutamia päiviä sitten, että minulla ei ole muuta tekemistä hänen kanssaan kuin ottaa palkkani hänen kädestään? Kielsinkö itseäni ajattelemasta häntä missään muussa valossa kuin palkanmaksajana? Mikä solvaus luontoa vastaan! Kaikki hyvät, voimakkaat, rehelliset tunteeni kokoontuvat vaistomaisesti hänen ympärilleen. Tiedän, että minun täytyy kätkeä tunteeni, tukahuttaa toiveeni ja joka hetki muistaa, että hän ei voi paljoa välittää minusta. Sillä kun sanon olevani hänen lajiansa, en väitä omaavani hänen vaikutusvoimaansa ja viehätyskykyänsä, tarkoitan vain, että muutamat tunteet ja taipumukset ovat meillä yhteiset. Minun on siis alituisesti muistutettava itselleni, että olemme iäksi erotetut — ja kuitenkin, niin kauan kuin hengitän ja ajattelen, täytyy minun rakastaa häntä."

Kahvia tarjotaan. Kohta herrojen tulon jälkeen ovat naiset käyneet iloisiksi kuin leivoset, ja keskustelu on vilkasta ja hauskaa. Eversti Dent ja Mr. Eshton keskustelevat politiikasta, ja heidän vaimonsa kuuntelevat. Molemmat ylpeät vallasnaiset, lady Lynn ja lady Ingram puhelevat keskenään. Sir George, jonka unohdin kuvata — hyvin suuri ja hyvin terveen näköinen maalainen aatelismies — seisoo heidän sohvansa edessä, kahvikuppi kädessään, ja pistää silloin tällöin sanan tai pari heidän juttuihinsa. Mr. Frederick Lynn on valinnut sijansa Mary Ingramin vieressä ja näyttää hänelle erään loistoteoksen kuvia. Hän katselee, hymyilee aika ajoin, mutta puhuu nähtävästi vähän. Suuri, hidas lordi Ingram nojautuu pienen ja vilkkaan Amy Eshtonin tuolin selkänojaan, tämä katsoo ylös häneen ja livertelee kuin lintunen. Nähtävästi hän pitää enemmän lordista kuin Mr. Rochesterista. Henry Lynn on vallannut erään leposohvan Louisan jalkojen juuressa, Adèle jakaa sen hänen kanssaan, hän koettaa puhua ranskaa ja Louisa nauraa hänen kömmähdyksilleen. — Vaan kenen pariksi joutunee Blanche Ingram? Hän seisoo yksinään erään pöydän luona taivuttaen kauniin niskansa kuvateoksen yli. Hän näyttää odottavan, että häntä etsittäisiin, mutta hän ei odota liian kauan, vaan valitsee itse kumppaninsa.

Mr. Rochester, joka on jättänyt Eshtonit, seisoo lieden luona yhtä yksinäisenä kuin Miss Ingram pöydän ääressä. Tämä tulee hänen luokseen ja asettuu hänen eteensä uunin vastaiselle puolelle.

"Mr. Rochester, minä luulin, että te ette ole lapsirakas."

"En olekaan."

"Mikä siis on saanut, teidät ottamaan vaivoiksenne tuollaisen pienen nuken?" Hän osoitti Adèlea. "Mistä olette poiminut hänet?"

"En ole poiminut häntä mistään, hän on jätetty käsiini."

"Olisitte lähettänyt hänet kouluun."

"Minulla ei ole siihen varoja, koulut ovat niin kalliita."

"Mitä, pidättehän kuitenkin hänelle kotiopettajatarta! Näin äsken erään henkilön hänen kanssaan — onko hän poissa jo? Ei, tuolla hän istuu vielä, tuolla ikkunaverhon takana. Te tietysti palkkaatte hänet, ja luulisin sen tulevan aivan yhtä kalliiksi — kalliimmaksikin, kun lisäksi tulee vielä molempien ylöspito."