"Ikävä kyllä, on! Ei mikään pue kasvojanne paremmin kuin tuo rosvon väri."
"Pitäisittekö siis maantiesankarista?"
"Englantilainen maantiesankari on lähinnä paras italialaisen rosvon jälkeen, ja tämän taas voittaa vain itämainen ryöväri."
"No niin, olin mikä olin, muistakaa, että olette vaimoni. Meidät vihittiin tunti sitten kaikkien näitten todistajien läsnäollessa." Miss Ingram tirskui, ja hänen värinsä kohosi.
"Nyt, Dent", sanoi Mr. Rochester, "on teidän vuoronne." Ja toinen puolue vetäytyi pois, ja hänen puolueensa valtasi tyhjiksi jääneet tuolit. Miss Ingram asettui puolueensa päämiehen oikealle puolelle, toiset arvaajat täyttivät tuolit molemmin puolin heitä. Tällä kertaa en välittänyt näyttelijöistä, en enää jännityksellä odottanut esiripun nousemista, mielenkiintoni oli nyt kokonaan katselijain puolella, ja katseeni, joka äsken oli kiintynyt kaarioveen, pysyi nyt ehdottomasti katsomossa. En enää muista, mitä arvoituksia eversti Dent ja hänen puolueensa esittivät, minkä sanan he olivat valinneet, kuinka he suoriutuivat tehtävästään, mutta sitävastoin näen vieläkin jokaista kuvaelmaa seuranneet neuvottelut, näen Mr. Rochesterin kumartuvan Miss Ingramia ja Miss Ingramin Mr. Rochesteria kohti, näen hänen taivuttavan päätään kunnes hänen mustat kutrinsa melkein koskettavat Mr. Rochesterin olkapäätä ja aaltoilevat hänen leukansa tasalla, kuulen heidän kuiskailunsa, muistan tarkoin heidän katseensa, ja vielä tällä hetkellä voin palata tunnelmaan, jonka näytännöt olivat aiheuttaneet.
Olen sanonut sinulle, lukija, että olin oppinut rakastamaan Mr. Rochesteria, enkä nytkään voinut olla rakastamatta häntä vain siitä syystä, että hän näytti lakanneen huomaamasta minua, että saatoin viettää tuntikausia hänen läheisyydessään ilman että hän kertaakaan katsahti edes siihen suuntaan, jossa olin, että näin hänen omistaneen kaiken huomionsa vallasnaiselle, joka ei olisi sallinut minun koskettaa hameensa lievettäkään, ja joka pikaisesti käänsi mustat, vallanhimoiset silmänsä toisaalle, jos hän sattumalta oli tullut katsahtaneeksi niin mitättömään olentoon kuin minuun. En voinut olla rakastamatta häntä, vaikka olinkin varma siitä, että hän pian menisi naimisiin tämän saman ylimysnaisen kanssa, jonka koko olemuksessa joka päivä luin ylpeätä varmuutta Mr. Rochesterin aikeista hänen suhteensa, kun taas tämän käytöksessä alituisesti näin eräänlaista kohteliaisuutta, joskin huoletonta ja mieluummin etsittävää kuin etsivää, mutta joka juuri huolettomuutensa tähden oli kiehtovaa, ylpeytensä tähden vastustamatonta.
Tällaiset olosuhteet eivät suinkaan olleet omiaan jäähdyttämään rakkautta, vaikka ne hyvin olisivat voineetkin herättää epätoivoa. Myöskin kauheata mustasukkaisuutta, ajattelee lukija, jos nimittäin minun asemassani oleva tyttö luulottelisi voivansa olla mustasukkainen naiselle sellaiselle kuin Miss Ingram. Mutta minä en ollut mustasukkainen, tai olin sitä hyvin harvoin, sillä sitä tuskaa, mitä tunsin, ei voisi tulkita sillä nimellä. Miss Ingram oli kaiken mustasukkaisuuden alapuolella: hän oli liian paljon minua alempana voidakseen herättää tuota tunnetta. Lukija suokoon anteeksi näennäisen paradoksin, mutta minä tarkoitan, mitä sanon. Hän oli häikäisevä, mutta hän ei ollut luonnollinen, hänellä oli kaunis ulkomuoto ja useita loistavia ominaisuuksia, mutta hänen henkensä oli köyhä, hänen sydämensä rajoitettu, eikä mikään välittömästi puhjennut kukkanen kaunistanut sitä, ei mikään luonnon pakoittamaton hedelmä virvoittanut sitä. Hän ei ollut hyvä, hän ei ollut omaperäinen, hän loisti helisevillä, kirjoista saaduilla korulauseilla, mutta ei koskaan esittänyt omintakeista mielipidettä, eikä hänellä ollutkaan sellaisia. Hän tavoitteli suurisuuntaisia tunteita, mutta ei tuntenut ystävällisyyttä eikä sääliä, hellyyttä eikä vilpittömyyttä. Liiankin usein hän paljasti nämä puutteensa antaessaan kohtuuttoman vallan silmittömälle vastenmielisyydelleen pikku Adèleen. Jos tämä sattui lähestymään häntä, karkotti hän hänet luotaan töykeästi, väliin hän ajoi hänet pois huoneesta ja kohteli häntä aina kylmästi ja kovasti. Muutkin silmät kuin minun näkivät nämä luonteen ilmaukset, tarkastelivat niitä säälimättä ja läpitunkevasti. Niin, itse tuleva sulhanen, Mr. Rochester, piti valittuansa alituisesti silmällä, ja juuri hänen tarkkanäköisyytensä, hänen päivänselvä tietoisuutensa armaansa vioista, hänen tunteittensa ilmeinen intohimottomuus herätti minun hellittämättömän tuskani. Minä näin, että Mr. Rochester aikoi naida Miss Ingramin perhesyistä, kenties valtiollisistakin, koska tämä asemansa ja sukulaisuussuhteittansa vuoksi oli sopiva hänelle, mutta tunsin, että hän ei ollut antanut rakkauttaan tulevalle morsiamelleen, ja että tällä oli huonot edellytykset koskaan voittamaankaan sitä. Siinä oli tuskani pistävin kärki, siinä kohta, missä hermoon sattui kipeimmin, siinä kuumeen ja levottomuuden kiihdyttäjä.
Miss Ingram ei voinut viehättää häntä.
Jos hän olisi saanut nopean voiton, jos Mr. Rochester olisi antautunut ja rehellisesti laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen, olisin peittänyt kasvoni, kääntynyt pois ja (kuvaannollisesti) kuollut heiltä. Jos Miss Ingram olisi ollut hyvä ja jalo nainen, voimakas, lämmin, ystävällinen, henkevä, olisin käynyt sydämessäni tuiman taistelun kahta tiikeriä, mustasukkaisuutta ja epätoivoa, vastaan, ja kun nämä ensin olisivat repineet ja raadelleet sydäntäni, olisin ihaillut kilpailijaani, tunnustanut hänen voimansa ja elänyt rauhassa loppuikäni, ja mitä ehdottomampi hänen ylevämmyytensä, sitä vilpittömämpi minun ihailuni, sitä syvempi ja todellisempi rauhani. Mutta asiain todellinen tila — Miss Ingramin ponnistukset Mr. Rochesterin kiehtomiseksi, niitten yhä uudistuva epäonnistuminen, josta hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, päinvastoin hän kuvitteli, että jokainen hänen sinkoamansa nuoli osui oikeaan, ja pöyhistelihe menestyksensä huumaamana, vaikka hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa karkoittivat hänen ponnistustensa esineen yhä etäämmälle — tämän kaiken huomaaminen ja katseleminen piti minua alituisessa kiihtymistilassa ja armottoman pakon alla.
Sillä kun hän epäonnistui, näin minä selvästi, millä tavalla hän olisi voinut saavuttaa menestystä. Tiesin, että ne nuolet jotka nyt alituisesti kimmahtivat takaisin Mr. Rochesterin rinnasta ja putosivat tehottomina hänen jalkoihinsa, olisivat varmemman käden sinkoamina voineet tunkeutua suoraan hänen ylpeään sydämeensä, sytyttää rakkautta hänen tuimaan katseeseensa, pehmentää hänen katkeran ivallisia kasvojaan. Tai — mikä vieläkin parempi — hiljainen valloitus olisi voinut tapahtua ilman aseitakin.