"Kuinka ei Miss Ingram voi vaikuttaa häneen sen enempää, kun hänellä kerran on oikeus olla niin lähellä häntä?" kysyin itseltäni. "Varmaankaan hän ei oikein pidä hänestä, tai ei pidä hänestä oikealla tavalla. Jos hän rakastaisi Mr. Rochesteria, ei hänen tarvitsisi noin tuhlailla hymyilyjään, lähetellä häneen tuollaisia silmäyksiä, nähdä noin suurta vaivaa ilmeistään ja teeskennellä noin moninaista suloutta. Minusta näyttää, että hän pääsisi paljon lähemmäksi hänen sydäntään, jos hän tyytyisi istumaan hiljaa hänen vieressään, puhumaan vähän ja vilkuilemaan vielä vähemmän. Minä olen nähnyt Mr. Rochesterin kasvoilla aivan toisenlaisen ilmeen kuin se, mikä koventaa niitä nyt kun Miss Ingram puhelee hänen kanssaan niin vilkkaasti; mutta se ilme tulikin itsestään, ilman mitään viekoittelevia temppuja ja taitavia laskelmia, eikä tarvinnut muuta kuin ottaa se vastaan, vastata mutkattomasti hänen kysymyksiinsä, tarpeen tullen puhutella häntä ilman mitään verukkeita — ja ilme hänen kasvoillaan tuli yhä ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi ja lämmitti kuin auringonsäde. Kuinka Miss Ingram osaa miellyttää häntä kun he ovat naimisissa? Minä en usko, että hän osaa, ja kuitenkin se voisi olla mahdollista, ja luulen varmaan, että hänen vaimonsa voisi olla onnellisin nainen auringon alla."
En ole vielä sanonut mitään tuomitsevaa Mr. Rochesterin aikeesta mennä naimisiin ulkonaisten etujen vuoksi. Olin hämmästynyt huomatessani hänen aikomuksensa todella sellaisiksi, olin luullut häntä mieheksi, johon eivät tehoaisi niin alhaiset vaikuttimet puolison valinnassa, mutta mitä enemmän tarkastelin molempien asianomaisten asemaa, kasvatusta j.n.e., sitä vähemmän pidin olevani oikeutettu tuomitsemaan tai moittimaan Mr. Rochesteria ja Miss Ingramia niitten käsityskantojen ja periaatteiden noudattamisesta, jotka epäilemättä oli jo lapsuudessa istutettu heihin. Koko heidän luokkansa seurasi näitä periaatteita, ja niin ollen otaksuin, että heillä oli siihen omat syynsä, joita minä en voinut arvostella. Minusta tuntui, että jos olisin ollut hänen kaltaisensa mies, olisin painanut rintaani vastaan vain sellaisen naisen, jota todella voi rakastaa; mutta juuri se seikka, että aviomiehen onni silloin olisi niin päivän selvä, sai minut uskomaan, että täytyi olla painavia syitä tuota suunnitelmaa vastaan, muussa tapauksessa olisi mielestäni koko maailma ehdottomasti seurannut sitä.
Mutta muissakin suhteissa olin tulossa hyvin suvaitsevaiseksi isäntääni kohtaan. Unohdin hänen vikansa, joita ennen olin tarkasti pitänyt silmällä. Ennen olin pyrkinyt tutkimaan kaikkia puolia hänen luonteessaan, huomaamaan niin hyvin pahan kuin hyvänkin, punnitsemaan oikein molempia ja muodostamaan tasapuolisen arvostelun. Nyt en nähnyt mitään pahaa. Pilkallisuus joka oli karkoittanut minut, kovuus, jota olin säikähtänyt, tuntuivat nyt vain väkeviltä mausteilta hienossa ruokalajissa, ne pistivät, mutta jos ne olisivat olleet poissa, olisi maku kärsinyt siitä suuresti. Ja mitä tulee tuohon epämääräiseen ilmeeseen — oliko se synkkämielisyyttä vai surua, uhmaa vai epätoivoa? Tarkkanäköinen katselija huomasi sen silloin tällöin hänen silmissään, mutta se katosi, ennenkuin kukaan ehti tunkeutua noihin hetkiseksi avautuviin syvyyksiin. Tuo epämääräinen ilme sai minut joskus värisemään, oli kuin olisin kulkenut tuliperäisiä kukkuloita pitkin ja äkkiä tuntenut maan vavahtavan allani ja nähnyt sen avautuvan jostakin kohdasta, väliin taas katselin sitä ääneti, sykkivin sydämin ja jännittynein hermoin. Silloin en säikkynyt sitä, tahdoin vain uhmata sitä — arvata, mitä se oli, ja pidin onnellisena Miss Ingramia, joka kerran oli saava mielin määrin tunkeutua tuohon kuiluun, vetää esiin sen salaisuudet ja tutkia niitten luontoa.
Sillä aikaa kun minä ajattelin vain isäntääni ja hänen tulevaa morsiantaan, näin vain heidät, kuulin vain heidän puheensa, kiinnitin huomiota vain heidän liikkeisiinsä, puuhaili muu seurue omissa erikoisharrastuksissaan ja huvituksissaan. Ladyt Lynn ja Ingram jatkoivat juhlallisia kahdenkeskisiä keskustelujaan, nyökyttäen päähineitään vastakkain ja ilmaisten käsiensä liikkeillä milloin yllätystä, milloin salaperäisyyttä tai kauhistusta aina sen aiheen mukaan, jota heidän pakinansa kulloinkin käsitteli. He olivat kuin pari komeita nukkeja. Lempeä Mrs. Dent puheli hyväntahtoisen Mrs. Eshtonin kanssa, ja nämä kaksi myönsivät silloin tällöin kohteliaan sanan tai hymyilyn minullekin. Sir George Lynn, eversti Dent ja Mr. Eshton puhuivat politiikkaa tai keskustelivat kreivikunnan asioista ja oikeusjutuista. Lordi Ingram hakkaili Amy Eshtonia, Louisa soitti ja lauloi toiselle herroista Lynn sekä hänen kanssaan, ja Mary Ingram kuunteli raukean uneksivana toisen kohteliaisuuksia. Väliin kaikki, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, keskeyttivät vähemmän tärkeän näyttelemisensä pitääkseen silmällä ja kuunnellakseen pääosien esittäjiä; sillä loppujen lopulta olivat Mr. Rochester ja hänen ympärillään alituisesti häärivä Miss Ingram seurueen sielu. Jos Mr. Rochester oli tunninkaan poissa huoneesta, lamautui hänen vieraittensa mieliala kohta huomattavasti, ja voi olla varma siitä, että hänen paluunsa antoi heti voimakkaan sysäyksen keskustelulle. Hänen elähyttävän vaikutuksensa puute tuntui erityisesti eräänä päivänä, kun hänet oli kutsuttu muuatta asiaa varten Millcoteen, josta hänen arveltiin palaavan vasta myöhään. Iltapäivä oli sateinen, ja kävelymatka, jonka seurue oli aikonut tehdä eräälle tasangolle Hayn takana, minne muuan mustalaisjoukkue hiljattain oli asettunut, täytyi niin ollen jättää toistaiseksi. Osa herroista oli mennyt talleihin, nuoremmat pelasivat biljardia biljardihuoneessa neitosten kanssa. Rouvat Ingram ja Lynn etsivät ajanvietettä hiljaisesta korttipelistä. Blanche Ingram, joka oli ylpeän vaiteliaana torjunut Mrs. Dentin ja Mrs. Eshtonin kokeet saada hänet mukaan keskusteluun, hyräili ensin joitakin tuntehikkaita säveleitä pianon ääressä, otti sitten kirjan kirjastohuoneesta, vetäytyi ylpeään yksinäisyyteen erääseen sohvan nurkkaan ja valmistautui viettämään ikävää odotusaikaa mielikuvien maailmoissa. Huoneessa ja koko talossa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului biljardinpelaajien iloisia ääniä yläkerrasta.
Alkoi hämärtää, ja kello oli jo varoittanut, että oli aika pukeutua päivällistä varten, kun pikku Adèle, joka oli polvillaan minun vieressäni ikkunalaudalla — huudahti:
"Tuossapa Mr. Rochester jo tulee takaisin." Minä käännyin, Miss Ingram ponnahti pystyyn sohvaltaan, ja toisetkin katsahtivat ylös puuhistaan, sillä samassa oli alkanut kuulua vaununpyörien kolinaa ja kavioitten läiskettä märällä käytävällä. Postivaunu läheni.
"Mikä on saattanut hänet palaamaan takaisin tuolla tavalla?" sanoi Miss Ingram. "Lähtiessään hän ratsasti Mesrourilla, eikö niin? Ja Pilot oli hänen mukanaan. Mihin hän on pannut eläimet?"
Tätä sanoessaan hän tuli koko mahtavuudessaan, laajoine vaatteineen, niin lähelle ikkunaa, että minun täytyi taipua taaksepäin selkäni taittamisenkin uhalla. Ensi innossaan hän ei huomannut minua, mutta kun hän vihdoin teki sen, koukisti hän huultaan ylpeästi ja siirtyi toisen ikkunan luo. Postivaunu pysähtyi, kuljettaja soitti ovikelloa, ja vaunusta nousi matkapukuun puettu herrasmies, mutta se ei ollut Mr. Rochester, se oli kookas, hienonnäköinen herra, muukalainen.
"Ärsyttävää!" huudahti Miss Ingram, "sinä väsyttävä marakatti" (Adèle) "kuka käski sinun riippua siinä ikkunassa antamassa vääriä tietoja." Ja hän heitti minuun suuttuneen syrjäsilmäyksen, ikäänkuin olisi minulla ollut syytä.
Eteisestä kuului ääniä, ja uusi tulokas astui sisään. Hän kumarsi lady
Ingramille pitäen häntä nähtävästi seuran vanhimpana naisena.