"Nähtävästi tulen sopimattomaan aikaan, armollinen rouva", sanoi hän, "koska ystäväni, Mr. Rochester on poissa kotoa, mutta minä tulen hyvin pitkältä matkalta. Luulen voivani siinä määrin luottaa vanhaan ystävyyteen, että uskallan asettua tänne kunnes hän palaa."
Hänen käytöksensä oli kohteliasta, hänen murteensa tuntui minusta jossain määrin oudolta — ei juuri muukalaiselta, mutta ei sittenkään aivan englantilaiselta. Hän saattoi olla Mr. Rochesterin ikäinen — kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Hänen kasvojensa väri oli omituisen kalpea, muuten hän oli kaunis mies, ainakin ensi näkemältä. Lähemmän tarkastuksen jälkeen huomasi hänen kasvoissaan jotakin ikävää — jotakin, joka ei miellyttänyt. Hänen piirteensä olivat säännölliset, mutta liian veltostuneet, hänen silmänsä suuret ja kaunismuotoiset, mutta tyhjät ja elottomat — niin ainakin minusta tuntui.
Pukeutumiskellon ääni hajoitti seurueen. En nähnyt häntä ennenkuin päivällisen jälkeen, ja silloin hän jo näytti olevan kuin kotonaan. Mutta nyt pidin hänen kasvoistaan vieläkin vähemmän kuin äsken; ne tuntuivat minusta sekä epävakaisilta että elottomilta. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja se teki hänet oudomman ja ikävämmän näköiseksi kuin kukaan ennen näkemäni. Vaikka hän oli kaunis ja verrattain ystävällisen näköinen mies oli hän tehnyt minuun harvinaisen vastenmielisen vaikutuksen. Noissa soikeissa, hienohipiäisissä kasvoissa ei ollut mitään voimaa, tuossa kotkannenässä ja pienessä kirsikkasuussa ei ollut mitään lujuutta, ei mitään ajatuksia tuossa matalassa, tasaisessa otsassa, ei päättäväisyyttä noissa kirkkaissa, ruskeissa silmissä.
Istuessani tavallisessa nurkassani ja katsellessani häntä uuninreunuksella seisovien kynttiläin valossa, joka lankesi kirkkaana hänen ylitsensä — hän istui nimittäin nojatuolissa aivan tulen ääressä ja vetäytyi yhä lähemmäksi ikäänkuin olisi hänen ollut kylmä — vertasin häntä Mr. Rochesteriin. Ajattelin — sanottakoon se kaikella kunnioituksella — että vastakohta ei voinut olla suurempi sileän hanhen ja ylpeän haukan, säyseän lampaan ja pörröisen, tarkkasilmäisen koiran, sen vartijan, välillä.
Hän oli puhunut Mr. Rochesterista kuin vanhasta ystävästä. Sepä mahtoi olla omituisen ystävyys — vanhan sananlaskun "vastakohdat etsivät toisiansa" räikeä todistus.
Pari kolme herraa istui hänen lähellään, ja silloin tällöin kuulin huoneen yli katkelmia heidän keskustelustaan. Alussa en saanut paljoakaan selvää kuulemastani, sillä lähelläni istuvien Louisa Eshtonin ja Mary Ingramin pakina sekoitti kokonaan ne katkonaiset lauseet, jotka välistä ennättivät korviini. Viimeksimainitut keskustelivat vieraasta, molemmat sanoivat häntä kauniiksi mieheksi. Louisa sanoi, että hän oli "niin kultainen" ja että hän jo oli aivan ihastunut häneen. Mary ihaili hänen "somaa, pientä suutansa ja sievää nenäänsä", jotka hänen mielestään kuuluivat miehiseen kauneusihanteeseen.
"Ja kuinka miellyttävä otsa hänellä on!" huudahti Louisa, "niin sileä — ei siinä ole ollenkaan noita ikäviä epätasaisuuksia, joita en ollenkaan siedä. Ja kuinka rauhalliset silmät ja säyseä hymyily!"
Ja sitten, suureksi ilokseni, tuli Henry Lynn ja vei heidät toiseen päähän huonetta suunnittelemaan aiottua kävelyretkeä Hay'hin.
Nyt taisin keskittää huomioni tulen ääressä istuvaan ryhmään, ja sain selville, että tulokkaan nimi oli Mr. Mason. Sitten ymmärsin, että hän oli juuri saapunut Englantiin ja että hän oli tullut jostakin kuumasta maasta — siinä varmaan syy, miksi hänen kasvonsa olivat niin kelmeät, miksi hän istui niin lähellä tulta ja piti päällystakkia huoneessakin. Nyt ilmaisivat sanat Jamaica ja Kingston että hänen asuntopaikkansa oli Länsi-Intia, ja hämmästykseni ei ollutkaan vähäinen, kun ennen pitkää kuulin, että hän oli juuri siellä tutustunut Mr. Rochesteriin. Hän kertoi parast'aikaa, kuinka hänen ystävänsä oli vihannut noiden alueiden kuumuutta, rajumyrskyjä ja sadeaikoja. Tiesin, että Mr. Rochester oli matkustanut paljon, Mrs. Fairfax oli kertonut niin, mutta luulin, että hänen vaelluksensa olivat rajoittuneet Europan mantereeseen, enkä koskaan ollut kuullut sanaakaan hänen käynneistään kaukaisemmilla rannoilla.
Pohdin näitä asioita, kun eräs tapahtuma, vieläpä sangen odottamaton, katkaisi ajatusteni langan. Mr. Mason, joka värisi aina kun joku sattui avaamaan oven, pyysi lisää hiiliä valkeaan, jonka liekit olivat sammuneet, vaikka tuhkakasa vielä olikin hehkuvan punainen. Palvelija, joka toi hiilet sisään, pysähtyi mennessään Mr. Eshtonin tuolin lähelle ja sanoi hänelle matalalla äänellä jotakin, josta eroitin vain sanat "vanha nainen", — "kerrassaan vaivalloinen."