"Tietysti."
Annoin hänelle shillingin, hän pisti sen vanhaan sukanterään, jonka hän veti esiin taskustaan, ja sidottuaan sen taas kiinni ja pantuaan sen takaisin hän käski minun ojentaa käteni. Tein työtä käskettyä. Hän kumartui käteni yli ja tutki sitä tarkoin koskettamatta sitä.
"Se on liian hieno", sanoi hän. "En voi sanoa mitään tuollaisesta kädestä — melkein ilman viivoja. Sitäpaitsi — mitä merkitsee käsi? Kohtalo ei ole kirjoitettu siihen."
"Minä uskon teitä", sanoin.
"Ei", jatkoi hän, "se on kasvoissa — otsassa, silmien ympärillä, itse silmissä, suun viivoissa. Polvistukaa ja nostakaa päätänne."
"No, nythän te palaatte todellisuuteen", sanoin totellessani häntä. "Nyt alan jonkun verran uskoa teihin." Polvistuin puolen metrin päähän hänestä. Hän kohensi valkeaa, niin että joku liekki vielä välähti hiiloksesta. Hän istui kuitenkin niin, että tulen loimu saattoi hänen kasvonsa vielä syvempään varjoon, mutta valaisi minun kasvojani.
"Tahtoisin tietää, minkälaisin tuntein tulitte luokseni tänä iltana", sanoi hän tutkittuaan minua hetkisen. "Tahtoisin tietää, mitkä ajatukset askartelevat mielessänne pitkinä tunteina, kun istutte tuolla huoneessa katsellen noita hienoja ihmisiä, jotka taikalyhtykuvien tavoin leijailevat ohitsenne. Teidän ja heidän välillä on yhtä vähän myötätuntoista ajatusyhteyttä kuin jos he todella olisivat vain varjoja eikä inhimillisiä olentoja."
"Olen usein väsynyt, väliin uninen, mutta harvoin surullinen."
"Siinä tapauksessa teillä on joku salainen toive, joka elähyttää teitä ja huvittaa teitä kuiskeilla tulevaisuudesta."
"Eikä ole. Korkein toiveeni on säästää niin paljon rahaa ansioistani, että voin kerran perustaa oman koulun itse vuokraamassani talossa."