"Entä sitten — tulin tänne kysymään enkä vastaamaan kysymyksiin. Onko yleensä tunnettua, että Mr. Rochester aikoo mennä naimisiin?"
"Kyllä, kauniin Miss Ingramin kanssa."
"Joko pian?"
"Kaikki asianhaarat lupaavat pikaista ratkaisua, ja epäilemättä — vaikka te, tuolla julkeudellanne, jonka pitäisi jumittaa pois teistä, näytätte asettavan asian kysymyksenalaiseksi — epäilemättä heistä on tuleva mitä onnellisin pari. Mr. Rochesterin täytyy rakastaa noin kaunista, jalosyntyistä, älykästä ja täydellistä naista, ja tämä luultavasti on myös rakastunut häneen, tai ainakin hänen kukkaroonsa. Minä tiedän, että Miss Ingram antaa suuren arvon Rochesterin tiluksille, vaikka minä — Herra antakoon sen minulle anteeksi — tunti sitten kerroin hänelle siitä asiasta jotakin, joka pani hänet ihmeellisen vakavan näköiseksi ja pudotti hänen suupielensä puolen tuumaa alaspäin. Tahtoisin neuvoa hänen kelpo kosijaansa pitämään varansa: jos tulee toinen, jolla on suurempi vuosikorko, saa hän marssia matkaansa —"
"Mutta, muoriseni, minä en tullut kuulemaan Mr. Rochesterin kohtaloa, vaan omaani, ja siitä ette vielä ole sanonut mitään."
"Teidän kohtalonne on vielä epäselvä, sillä tarkastaessani kasvojanne huomasin, että piirteenne ovat ristiriidassa keskenään. Minä tiedän, että Onnetar on mitannut teille kappaleen onnea. Minä tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne tänä iltana. Hän on huolellisesti asettanut sen syrjään teitä varten. Minä näin hänen tekevän niin. Teidän tehtävänne on ojentaa kätenne ja ottaa se, mutta teettekö te sen todellakin — siinä kysymys, jota tutkin. Polvistukaa vielä matolle!"
"Älkää viivyttäkö minua kauan, tuli polttaa kasvojani!"
Minä polvistuin. Hän ei tullut lähemmäksi, tuijotti vain minuun nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän alkoi mumista:
"Tulen loimu värähtelee hänen silmissään, silmät loistavat kuin kastehelmet, niitten ilme on pehmeä ja tunteellinen, ne hymyilevät minun puheilleni, ne ovat ilmehikkäät, mieliala toisensa jälkeen kuvastuu niitten kirkkaassa pinnassa. Kun ne lakkaavat hymyilemästä, ovat ne surulliset, itsetiedoton väsymys painaa luomia — se merkitsee yksinäisyydestä johtuvaa surumielisyyttä. Ne kääntyvät pois minusta, ne eivät tahdo enää olla tutkittavina, ne näyttävät kieltäytyvän uskomasta minun tähän asti tekemiini havaintoihin ja omistamasta sekä tunteellisuuden että surumielisyyden taakkaa, mutta tuo pilkallinen välähdys, tuo ylpeys ja umpimielisyys vain vahvistaa minua mielipiteessäni. Silmät ovat suotuisat."
"Mitä tulee suuhun, nauraa se mielellään. Se tahtoisi kertoa kaiken, mitä aivot havaitsevat, mutta lyönpä vetoa, että se vaikenee paljosta, mitä sydän tuntee. Se on taipuisa ja herkkä, eikä sitä milloinkaan ole tarkoitettu ikuiseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Tämän suun pitäisi puhua paljon ja hymyillä usein ja osoittaa inhimillistä rakkautta puhuttajalleen. Myöskin tämä osa kasvoja on myötäinen."