"En näe muuta vihollista asian onnelliselle ratkaisulle kuin otsan, ja tämä otsa näyttää sanovan: 'Minä voin elää yksinäni, jos itsekunnioitus ja olosuhteet vaativat minua tekemään niin. Minun ei tarvitse myydä sieluani ostaakseni onnea. Minulla on sisäinen, myötäsyntyinen aarre, joka voi pitää minua pystyssä, vaikka kaikki ulkonaiset ilot kiellettäisiin minulta tai myönnettäisiin vain sellaiseen hintaan, johon en voi suostua.' Otsa ilmoittaa: 'Minussa asuu vahva järki, joka pitää kiinni ohjaksista eikä salli tunteitten syöksyä ulos synkkiin syvyyksiin. Intohimot raivotkoot kuin pahat pakanat, ja mielihalut kuvitelkoot kaikenlaisia turhia asioita, mutta järkiperäinen arvostelu on aina sanova viimeisen sanan joka väittelyyn, antava ratkaisevan äänensä joka päätökseen. Tulkoot ankarat tuulet, maanjäristykset ja tulipalot, mutta minä seuraan aina sen hennon äänen neuvoja, joka tulkitsee omantunnon käskyjä'."
"Hyvin sanottu, otsa, sinun sanojasi on kunnioitettava. Olen tehnyt suunnitelmani — pidän niitä oikeina — ja niiden vaatimisessa olen ottanut huomioon omantunnon vaatimukset ja järjen neuvot. Minä tiedän, kuinka pian nuoruus katoaa ja kukat kuihtuvat, jos tarjotussa onnen maljassa on yksikin pisara häpeää, pieninkin sivumaku omantunnontuskia. En tahdo uhria, surua ja kuihtumista — sellainen ei ole minun makuuni. Tahdon lämmittää, en polttaa, tahdon ansaita kiitollisuutta enkä pusertaa esiin verikyyneleltä — ei edes suolaisia kyyneleitä. Satoni täytyy olla hymyilyjä, hyväilyjä, onnea — se käy laatuun. Luulen, että hourailen verrattoman hurmauksen vallassa. Tahtoisin nyt pitkittää tätä hetkeä ad infinitum, mutta en uskalla. Tähän saakka olen hallinnut itseni täydellisesti. Olen menetellyt niinkuin sydämessäni olin vannonut menetteleväni, mutta jos jatkaisin, voisi se käydä minulle ylivoimaiseksi. Nouskaa Miss Eyre, jättäkää minut, näytelmä on päättynyt!"
Missä olin? Olinko valveillani vai nukuinko? Olinko nähnyt unta? Näinkö vielä unta? Vanhan vaimon ääni oli muuttunut: hänen puheensa, hänen liikkeensä, kaikki oli minulle yhtä tuttua kuin omat kasvoni peilissä, kuin omien huulteni puhe. Nousin, mutta en mennyt pois. Katsoin, kohensin valkeaa ja katsoin taas, mutta hän veti päähineensä ja nauhansa tiukemmalle ja viittasi minua taaskin lähtemään. Tulen loimu valaisi hänen ojennettua kättään. Olin nyt pystyssä ja halusin tehdä keksintöjä ja ensi työkseni kiinnitin huomioni tuohon käteen. Se ei ollut vanhan ihmisen kuihtunut käsi enempää kuin omanikaan, se oli kiinteä, joustava jäsen pehmeine, tasaisine sormineen, pikkusormessa kiilsi sormus, ja kumartuessani katsomaan sitä näin jalokiven, jonka olin nähnyt satoja kertoja ennen. Katsoin taaskin kasvoja, jotka eivät enää kääntyneet pois luotani — päinvastoin oli päähine sysätty niskaan, nauha pantu syrjään ja pää kumartui minua kohti.
"No, Jane, joko tunnette minut?" kysyi tuttu ääni.
"Ottakaa vain tuo punainen viitta pois, sir, ja sitten —"
"Mutta nauhassa on solmu — auttakaa minua!"
"Katkaiskaa se, sir!"
"Kas noin — pois, lainatut verhot!" Ja Mr. Rochester astui pois naamiaispuvustaan.
"Mikä kummallinen päähänpisto, sir!"
"Mutta hyvin toteutettu, mitä? Eikö teidänkin mielestänne?"