"Mason — Länsi-Intiasta", sanoi hän äänellä, jolla voisi kuvitella puhuvan automaatin lausuvan irtonaisia sanojansa. "Mason — Länsi-Intiasta", toisti hän vielä kaksi kertaa ja kävi puhuessaan kalpeammaksi kuin tuhka. Hän näytti hädin tuskin tietävän, mitä teki.
"Oletteko sairas, sir?" kysyin.
"Jane, minä olen saanut iskun! — olen saanut iskun, Jane." Hän horjui.
"Oh — nojautukaa minuun, sir!"
"Jane, te tarjositte minulle kerran olkapäänne — saanko nytkin nojata siihen?"
"Kyllä, sir, kyllä, ja tässä on käsivartenikin."
Hän istuutui ja istutti minut viereensä. Pitäen kättäni molemmissa käsissään hän lämmitti sitä ja tuijotti minuun sanomattoman huolestuneen ja onnettoman näköisenä.
"Pieni ystäväni", sanoi hän, "minä toivoisin olevani hiljaisella saarella vain teidän kanssanne, kaukana tuskista, vaaroista ja kauheista muistoista."
"Voinko auttaa teitä, sir? — Antaisin elämäni auttaakseni teitä."
"Jane, jos apua tarvitaan, etsin sitä teiltä, sen lupaan."