"Menkää nyt takaisin huoneeseen, käykää hiljaa Mr. Masonin luo ja kuiskatkaa hänen korvaansa, että Mr. Rochester on tullut ja haluaa nähdä häntä. Näyttäkää hänelle tie tänne ja jättäkää minut sitten!"
"Kyllä, sir."
Toimitin hänen käskynsä. Koko seurue töllisti minuun kun kuljin suoraan heidän keskitsensä. Etsin Mr. Masonin, sanoin asiani, opastin hänet kirjastoon ja menin yläkertaan.
Myöhään illalla, kun olin jo ollut jonkun aikaa sängyssä, kuulin vieraitten vetäytyvän huoneisiinsa. Erotin Mr. Rochesterin äänen ja kuulin hänen sanovan: "Tätä tietä, Mason, tässä on sinun huoneesi."
Hän puhui ystävällisesti, ja nämä iloiset äänet rauhoittivat mieleni.
Nukahdin pian.
Kahdeskymmenes luku.
Olin unohtanut laskea alas ikkunaverhoni, minkä tavallisesti tein, ja sulkea ikkunaluukut. Seuraus oli, että kun kuu, joka oli täysinäinen ja loistava (sillä yö oli kaunis), tuli radallaan siihen kohtaan taivasta, joka oli vastapäätä ikkunaani, ja katsoi sisään verhoamattomien ruutujen läpi, herätti sen loistava silmäys minut. Herätessäni näin sydänyöllä avasin silmäni ja katselin sen hopeanvalkeata ja kristallikirkasta kiekkoa. Se oli kaunis, mutta liian juhlallinen. — Nousin ja ojensin käteni vetääkseni verhon alas.
Hyvä Jumala! Minkälainen huuto!
Yön hiljaisuuden ja rauhan halkaisi kahtia hurja, terävä, kimakka huuto, joka kuului Thornfield Hallin toisesta päästä toiseen.
Vereni jähmettyi, sydämeni lakkasi sykkimästä, ojennettu käteni herpaantui. Huuto taukosi, eikä uudistunut. Tosiaankin, mikä olento tahansa, joka oli päästänyt tämän peloittavan valituksen, ei pian kyennyt uudistamaan sitä, ei edes Andes-vuoriston voimakkain kondorikotka olisi voinut kahta kertaa peräkkäin lähettää ilmoille sellaista huutoa halki pilven, joka verhoaa sen pesää. Olennon, joka oli niin huutanut, täytyi levätä ennenkuin se voi uudistaa ponnistuksensa.