Se tuli kolmannesta kerroksesta, sillä se kuului pääni yläpuolelta. Ja pääni yläpuolelta — niin, juuri huoneeni katon päällä olevasta huoneesta kuulin nyt kamppailua — taistelua elämästä ja kuolemasta, mikäli melusta voi päättää, ja puoleksi tukahdutettu ääni huusi:
"Apua! Apua! Apua!" kolme kertaa lyhyeen ja nopeasti.
"Eikö kukaan tule", huusi se. Ja sitten, rajun painin ja töminän jatkuessa, erotin läpi katon lautojen:
"Rochester! Rochester! Jumalan tähden, tule!"
Erään huoneen ovi aukeni, joku juoksi läpi gallerian. Taas kuului kovaa askelten töminää huoneesta yläpuolellani, jotakin putosi, ja sitten oli kaikki hiljaa.
Olin pukenut hiukan vaatteita ylleni, vaikka kaikki jäseneni vapisivat kauhusta. Lähdin ulos huoneestani. Kaikki nukkujat olivat nousseet, ja joka huoneesta kuului huudahduksia ja kauhistunutta puhelua. Ovi oven jälkeen avautui, pää toisensa jälkeen kurkisti ulos, ja galleria täyttyi. Niin herrat kuin naiset olivat jättäneet vuoteensa. Ja "Oh, mitä se on?" — "Kuka on vahingoittunut?" — "Mitä on tapahtunut?" — "Tuokaa valoa!" — "Onko tuli irti?" — "Onko täällä rosvoja?" — "Minne pitää juosta?" — kuului sikinsokin joka taholta. Jollei kuu olisi loistanut, olisivat he olleet täydellisessä pimeydessä. He juoksivat edestakaisin, he ryhmittyivät yhteen, kuka nyyhkytti, kuka kompastui. Hämminki oli rajaton.
"Missä pirussa Rochester on?" huusi eversti Dent. "En löydä häntä vuoteesta."
"Täällä, täällä", kajahti vastaukseksi. "Pysykää alallanne, kaikki tyyni! Minä tulen."
Ja ovi gallerian perällä aukeni, ja Mr. Rochester saapui, kynttilä kädessään. Hän tuli juuri yläkerrasta.
Eräs naisista syöksähti suoraan hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa: se oli Miss Ingram.