"Mitä kauheata on tapahtunut?" sanoi hän. "Puhukaa! Antakaa meidän heti tietää pahin!"
"Mutta älkää kaatako ja kuristako minua", vastasi hän, sillä neidit Eshton kiikkuivat nyt hänen päällään ja molemmat ladyt laajoissa valkeissa yöpuvuissaan olivat tulossa häntä kohti kuin kaksi laivaa täysissä purjeissa.
"Kaikki on hyvin — kaikki on hyvin!" huusi hän. "Kaikki on vain 'Paljon melua tyhjästä'. Naiset, hellittäkää, taikka käyn vaaralliseksi!"
Ja vaaralliselta hän näyttikin leimuavine mustine silmineen. Pakoittaen itsensä tyyntymään hän jatkoi: "Eräällä palvelustytöllä on ollut painajainen — siinä kaikki. Hän on helposti kiihtynyt, hermostunut olento ja hän on epäilemättä kuvitellut unensa olevan jotakin ilmestyksentapaista ja on pelästynyt hirveästi. Nyt minun täytyy katsoa, että te kaikki tulette takaisin huoneisiinne, sillä häntä ei saada tyyntymään ennenkuin talo on ennallaan. Herrat, olkaa niin hyvät ja näyttäkää esimerkkiä naisille! Miss Ingram, olen varma, että te onnistutte pääsemään moisten houreitten yläpuolelle. Amy ja Louisa, palatkaa pesiinne kuin pari kyyhkysiä, jollaisia olettekin. Mesdames", (rouville) "te vilustutte ja saatte kuolemantaudin, jos vielä jäätte tähän kylmään galleriaan."
Ja näin, vuoroin käskien, vuoroin laskien leikkiä, hän onnistui vihdoin saamaan heidät takaisin makuuhuoneisiinsa. Minä en odottanut käskyä, vaan vetäydyin takaisin huomaamatta kuten olin tullutkin.
En kuitenkaan aikonut mennä sänkyyn, vaan rupesin päinvastoin pukeutumaan huolellisesti. Nähtävästi olin vain minä kuullut äänet, jotka seurasivat kauhunhuutoa, ja sanat, jotka oli lausuttu, sillä ne olivat kuuluneet huoneesta, joka oli omani yläpuolella, mutta ne olivat vakuuttaneet minulle, että taloa ei ollut kauhistuttanut vain palvelustytön uni ja että Mr. Rochesterin antama selitys oli sepitetty vain vieraitten rauhoittamiseksi. Pukeuduin täydellisesti ollakseni valmis, jos minua tarvittaisiin. Istuin sitten täysissä pukimissa pitkän aikaa ikkunan luona, katselin ulos hiljaiseen, kuun hopeoimaan maisemaan ja odotin — en itsekään tietänyt, mitä. Minusta tuntui, että jotakin täytyi tapahtua tuon kummallisen huudon, töminän ja avunpyyntöjen jälkeen.
Ei, kaikki hiljeni taas. Liike ja hälinä vaimeni asteettain, ja noin tunnin sisällä oli Thornfield Hall taaskin hiljainen kuin erämaa. Yö ja uni näyttivät palanneen valtaistuimillensa. Sillävälin kuu aleni ja läheni taivaanrantaa. En tahtonut istua pimeässä ja kylmässä, vaan arvelin voivani panna pitkälleni vuoteeseen, vaikka olinkin vaatteissa. Jätin ikkunan ja hiivin hyvin hiljaa maton yli. Kun kumarruin riisumaan kenkiä jalastani, koputti varovainen käsi hiljaa ovelleni.
"Tarvitaanko minua?" kysyin.
"Oletteko ylhäällä?" kysyi ääni, jonka odotin kuulevani, nimittäin isäntäni.
"Olen, sir."