Robert tuli nyt sisään, ja Bessie laski nukkuvan lapsen kehtoon ja meni tervehtimään miestänsä. Sitten hän kehoitti minua ottamaan pois päällysvaatteeni ja juomaan teetä, sillä hänen mielestään olin kalpea ja väsyneen näköinen. Otin hänen vierasvaraisuutensa ilolla vastaan ja annoin hänen vapauttaa itseni matkatamineistani yhtä tahdottomasti kuin ennen lapsena annoin hänen riisua itseni.
Entiset ajat palasivat selvästi mieleeni kun näin Bessien häärivän ympärilläni, asettavan tarjottimelle parhaat kiinalaiset teekuppinsa, leikkaavan leipää, panevan kaakun hetkiseksi lämpiämään ja silloin tällöin antavan pikku Robertille tai Janelle pienen sysäyksen — aivan kuin minulle ennen vanhaan. Bessie oli säilyttänyt pikaisen luonteensa, kevyen astuntansa ja hauskan ulkomuotonsa läpi vuosien.
Kun tee oli valmista, aioin siirtyä pöydän luo, mutta hän määräsi omalla jyrkällä tavallaan minua pysymään paikallani. Hän tahtoi tuoda teekuppini tulen ääreen ja asetti eteeni pienen, pyöreän pöydän, jolle hän oli pannut kupit ja kaakkuviipaleen — aivan kuin ennenkin, kun hän joskus lastenkamarissa kestitsi minua ylimääräisellä herkkupalalla. Minä hymyilin ja tottelin häntä kuten entisinäkin aikoina.
Hän tahtoi tietää, olinko onnellinen Thornfield Hallissa ja minkälainen ihminen talon rouva oli, ja kun kerroin että talossa oli vain isäntä, kysyi hän, oliko isäntäni hieno ja komea herra ja pidinkö hänestä. Kerroin, että hän oli pikemmin ruma kuin kaunis mies, mutta silti hieno herra, että hän kohteli minua hyvin ja että olin tyytyväinen. Sitten kuvailin hänelle tuota iloista elämää, jota linnassa viime aikoina oli vietetty, ja Bessie kuunteli pienimpiäkin yksityiskohtia suurella mielenkiinnolla, sillä juuri tällainen oli hänen makuunsa.
Näin kului tunti nopeasti. Bessie auttoi taas päällysvaatteet ylleni, jätimme portinvartijan tuvan ja lähdimme ulos. Hänen seurassaan olin ollut silloinkin, kun lähes yhdeksän vuotta sitten laskeuduin tätä polkua, jota pitkin nyt nousimme linnaa kohti. Onnettomana ja katkeroituneena, tuntien itseni melkein henkipatoksi, olin tuona pimeänä, sumuisena ja koleana tammikuun aamuna jättänyt taakseni vihamielisen talon etsien turvaa Lowoodin kylmistä suojista, jotka silloin kangastivat mielessäni niin kaukaisina ja ihmeellisinä. Sama vihamielinen talo kohosi nytkin edessäni, tulevaisuuteni oli nytkin epävarma ja sydämeni sairas. Tunsin vieläkin itseni yksinäiseksi matkamieheksi tässä maailmassa, mutta nyt minulla oli enemmän luottamusta itseeni ja omiin voimiini, eikä mikään sorto rasittanut minua. Se ammottava haava, jonka kärsimäni vääryydet olivat iskeneet sydämeeni, oli nyt kokonaan parantunut ja kostonhimon tuli sammunut.
"Menkää ensin ruokasaliin", sanoi Bessie, joka kulki edelläni, "nuoret neidit ovat varmaan siellä."
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ruokasalissa. Siellä oli jokainen huonekalu, jokainen esine tarkalleen samanlainen kuin tuona aamuna, jolloin minut esitettiin Mr. Brocklehurstille. Mattokin, jolla hän oli seisonut, oli vielä paikoillaan. Vilkaisin kirjahyllylle ja luulin näkeväni Bewiekin Brittiläisten lintujen historian vanhalla paikallaan kolmannella hyllyllä ja Gulliverin matkat ja "Tuhat yksi yötä" aivan sen yläpuolella. Elottomat esineet eivät olleet muuttuneet, mutta elollisia oli melkein mahdoton tuntea.
Edessäni seisoi kaksi nuorta neitiä. Toinen oli hyvin pitkä, melkein Miss Ingramin mittainen, hyvin hoikka ja laiha. Hänellä oli kellertävän kalpeat, ankaran näköiset kasvot. Hänen ilmeessään oli jotakin askeettista, ja sitä lisäsi mustan, suoran, kankean puvun äärimäinen yksinkertaisuus, kovitettu pellavakaulus, sileäksi kammattu tukka ja nunnamainen kaulakoriste — norsunluinen rukousnauha ja ristiinnaulitun kuva. Tiesin, että tämän täytyi olla Eliza, vaikka en tässä pitkäksi venähtäneessä olennossa värittömine kasvoineen löytänytkään paljon yhdennäköisyyttä entisen Elizan kanssa. Toinen oli yhtä varmasti Georgiana, mutta hän ei ollenkaan muistuttanut tuota hoikkaa, keijukaismaista yksitoistavuotiasta Georgianaa, jonka minä muistin. Tämä oli kukoistava, hyvin täyteläinen neito, valkoinen ja punainen kuin vahanukke, hänellä oli kauniit, säännölliset piirteet, raukean haaveelliset siniset silmät ja kihara, keltainen tukka. Hänenkin pukunsa oli musta, mutta erkani suuresti sisaren puvusta ollen yhtä muodikas, väljä ja kaunis kuin tämä oli puritaaninen.
Kummankin sisaren kasvoissa oli yksi — ja ainoastaan yksi — äidiltä peritty piirre: laiha ja kalpea vanhempi tytär oli saanut hänen jäätävän kylmän katseensa ja kukoistava nuorempi tytär hänen leukansa piirteet — kenties hiukan lievennettyinä, mutta siitä huolimatta ne tekivät nuo muuten niin iloiset ja nautinnonhimoiset kasvot hyvin koviksi.
Molemmat neidit nousivat tervehtimään minua ja molemmat sanoivat minua Miss Eyreksi. Elizan tervehdys oli lyhyt ja jyrkkä, eikä pieninkään hymy väreillyt hänen huulillaan, sitten hän heti istuutui entiselle paikalleen, alkoi tuijottaa valkeaan ja näytti unohtavan minut kokonaan. Georgiana lisäsi tervehdykseensä muutamia ylimalkaisia huomautuksia matkastani, ilmasta j.n.e. Hän venytteli sanojaan ja mitteli minua salavihkaa kiireestä kantapäähän saakka katseellaan, joka väliin tunkeutui karkean merinopäällystakkini laskoksiin, väliin viivähti puutarhahattuni yksinkertaisessa nauhassa. Nuorilla neidoilla on erinomainen taito antaa lähimäisensä ymmärtää, että he pitävät häntä maalaisserkkuna, vaikkeivät lausukaan tätä sanaa. Eräänlainen kylmyys katseessa, alentuvaisuus käytöksessä ja välinpitämättömyys äänessä tulkitsee täydellisesti heidän tunteensa, vaikka he noudattaisivatkin ulkonaista kohteliaisuutta sanoissaan ja teoissaan.