"Minun täytyy saada savut tai hyppysellinen nuuskaa kaiken tämän vastapainoksi — 'pour me faire de la contenance', kuten Adèle sanoisi — mutta pahaksi onneksi minulla ei ole sikaarilaatikkoani eikä nuuskarasiaani tässä. Mutta kuule" — hän kuiskasi — "nyt on sinun aikasi, pikku tyranni, mutta pian tulee minun, ja kun kerran olen saanut sinut kokonaan omakseni, aion — kuvaannollisesti sanottuna — kiinnittää sinut kellonvitjaani, ja silloin, sinä pikkuinen sievä kapine, kannan sinua povellani, etten kadottaisi aarrettani."
Hän sanoi tämän auttaessaan minut alas vaunuista, ja kun hän sitten nosti Adèlen pois, menin sisälle ja livistin yläkertaan.
Kuten arvasinkin lähetti hän noutamaan minua illalla. Minulla oli jo varalla työtä hänelle, sillä olin päättänyt, etten koko aikaa viettäisi kahdenkeskiseen keskusteluun. Muistin hänen kauniin äänensä ja tiesin, että hän lauloi mielellään, kuten hyvät laulajat yleensä. Itse en ollut mikään laulaja enkä hänen ankaran arvostelunsa mukaan edes soittaja, mutta kuuntelin mielelläni hyvää esitystä. Niin pian kuin hämärä, tuo onnellisten haaveitten hetki, alkoi laskeutua huoneeseen ja tähdet syttyivät tummenevalle taivaalle, nousin, avasin pianon ja pyysin hartaasti, että hän laulaisi minulle jotakin. Hän sanoi, että olin oikullinen pikku noita ja että hän mieluummin laulaisi toisella kertaa, mutta vakuutin, ettei mikään hetki olisi tämän vertainen.
Pidinkö muka hänen äänestään, kysyttiin.
"Hyvin paljon." En mielelläni hyväillyt tuota hänen varsin ymmärrettävää turhamaisuuttaan, mutta tämän kerran tahdoin valtioviisaista syistä kiihoittaa sitäkin.
"Sitten, Jane, täytyy sinun säestää."
"Hyvä on, sir, tahdon koettaa."
Minä koetinkin, mutta minut nostettiin pian pois tuolilta ja sain nimen "pikku hutilus". Työnnettyään minut epäkohteliaasti syrjään — mikä oli juuri mieleni mukaista sillä hetkellä — hän valtasi paikkani ja alkoi säestää itse itseään, sillä hän osasi soittaa yhtä hyvin kuin laulaa. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, ja kun istuin siinä katsellen hiljaisia puita ja tummenevaa ruohokenttää, lauloi pehmeä ääni kaunista laulua:
The truest love that ever heart
Felt at its kindled core
Did through each vein, in quickened start
The tide of being pour.
Her coming was my hope each day,
Her parting was my pain;
The chance that did her steps delay
Was ice in every vein.