Minä vakuutin, että luonnostani olin kova kuin piikivi ja että hän usein tulisi huomaamaan sen. Sen lisäksi olin muka päättänyt näyttää hänelle erinäisiä varjopuolia luonteessani seuraavan neljän viikon kuluessa, niin että hän täydellisesti tulisi tietämään, minkälaisen kaupan hän oli tehnyt, ennenkuin oli myöhäistä katua.
"Etkö tahtoisi olla levollinen ja puhua järkevästi?"
"Olen kernaasti levollinen, jos niin tahdotte, ja uskonpa puhuvani puhtainta järkeä juuri nyt."
Hän irvisteli ja kihisi harmista. "Hyvä on", ajattelin, "kiehu sinä vain, jos haluttaa, mutta uskon varmaan, että tämä menettelytapa on paras. Pidän sinusta enemmän kuin osaan sanoa, mutta en tahdo vajota mihinkään tunnehymistykseen, ja kerkeä kieleni varjelee sinutkin siitä ja sitäpaitsi säilyttää välillämme määrätyn etäisyyden, mikä pohjimmaltaan on parasta meille molemmille."
Vähitellen sain hänet melkein suuttumaan, ja kun hän harmistuneena oli vetäytynyt toiseen päähän huonetta, nousin ja sanoin aivan luonnollisesti ja kunnioittavasti kuten ennenkin: "Toivon teille hyvää yötä, sir." Sitten pujahdin ulos sivuovesta ja menin pois.
Tätä menettelytapaa jatkoin mitä parhaalla menestyksellä seuraavan koetusajan kuluessa. Tosin hän enimmäkseen oli äreä ja tyly, mutta itse asiassa huomasin, että käytökseni huvitti häntä suuresti ja että lammasmainen alistuvaisuus ja turturikyyhkysen tunteellisuus, joka vain olisi yllyttänyt hänen itsevaltaisuuttaan, olisi vähemmän tyydyttänyt hänen tervettä järkeään, vieläpä ollut vähemmän hänen makunsa mukaista.
Toisten aikana olin, kuten ennenkin, kohtelias ja hiljainen, koska muunlainen käytös olisi ollut sopimatonta. Vain iltaisin, ollessamme kahdenkesken, ärsytin häntä kylmyydelläni ja terävillä vastauksillani, Hän lähetti edelleenkin hakemaan minua lyönnilleen kello seitsemän, mutta nyt hänen huulillaan ei ollutkaan niin suloisia sanoja kuin "armaani", "lemmikkini", vaan parhaat lempinimeni olivat "ärsyttävä nukke", "ovela keijuinen", "henkiolento", "oikkupussi", j.n.e. Hyväilyjen asemasta sain nyt irvistyksiä, kädenpuristuksen asemasta näpsäyksen käsivarteen, suudelman sijaan nipistettiin minua korvalehdestä. Kaikki oli kuin olla piti, ja tällä hetkellä pidin näitä kouriintuntuvia suosionosoituksia ehdottomasti helliä hyväilyjä parempina. Näin myöskin, että Mrs. Fairfax hyväksyi menettelytapani ja että hän ei enää ollut levoton tähteni, ja senvuoksi olin varma, että tein oikein. Mr. Rochester vakuutti, että kidutin hänet puolikuolleeksi, ja uhkasi kauheata kostoa nykyisestä käytöksestäni jonakin tulevana aikana. Minä nauroin salavihkaa hänen uhkauksilleen. "Pidänpä sinut aisoissa nytkin", ajattelin, "enkä epäile, etten tekisi sitä myös tämän jälkeen. Jos keinot käyvät tehottomiksi, keksitään uusia."
Tehtäväni ei kuitenkaan ollut helppo, ja usein olisin mieluummin ollut kiltti ja suloinen kuin kiusoitellut häntä. Tuleva mieheni oli valtaamassa koko maailmani, enemmänkin, voisi melkein sanoa, taivaanikin. Hän pimitti minulta kaikki ajatukset uskonnosta, kuten kuu väliin peittää auringon ihmissilmältä. Niinä päivinä en voinut nähdä Jumalaa ihmisen tähden, josta olin tehnyt epäjumalani.
Kahdeskymmenesviides luku.
Kihlausaika oli kulunut loppuun, ja sen viimeisetkin tunnit olivat nyt luetut. Mikään ei voinut enää peruuttaa päivää, joka lähestyi, — hääpäivää, ja kaikki valmistukset olivat loppuun suoritetut. Ei ainakaan minulla ollut enää mitään tekemistä. Siinä seisoivat matka-arkkuni valmiina, lukittuina ja nyöritettyinä rivissä pienen kamarini seinällä ja huomenna tähän aikaan piti niiden olla jo kaukana matkalla Lontooseen. Niin piti minunkin, tai oikeammin ei minun, vaan erään Jane Rochester-nimisen henkilön, jota en vielä tuntenut. Osoitekortit vain olivat vielä naulaamatta — neljä pientä, nelikulmaista paperilevyä, jotka olivat piironginpäällä ja joille Mr. Rochester itse oli kirjoittanut "Mrs. Rochester, —— Hotelli, Lontoo." Minä en saattanut vielä naulata niitä tai antaa jonkun muun tehdä sitä. Mrs. Rochester! Häntä ei vielä ollut olemassa, hän syntyisi vasta huomisaamuna kahdeksan tienoilla, ja tahdoin nähdä, että hän onnellisesti oli tullut maailmaan, ennenkuin merkitsin tämän kaiken hänen omaisuudekseen. Olihan sekin jo kylliksi, että vaatekaappiini oli jäykkien, mustien lowoodilaispukujeni ja olkihattuni paikalle ilmaantunut hienoja vaatteita, joitten sanottiin kuuluvan hänelle, sillä minulle ei ainakaan kuulunut tuo helmenvalkea morsiuspuku ja tuo utuinen huntu, jotka täyttivät vanhan vaatenaulakon. Suljin kaapin oven kätkeäkseni silmiltäni tuon oudon, aavemaisen ilmestyksen, joka tuona iltahetkenä — kello oli jo yhdeksän — heitti yliluonnollisen kajastuksen hämärtyvään huoneeseeni. "Jätän sinut yksin, valkea unelma", sanoin. "Olen kuumeinen, kuulen tuulen humisevan, tahdon mennä ulos ja tuntea sen henkäyksen kasvoillani."