Mutta kuumeeni ei johtunut ainoastaan kiireellisistä valmistuksista eikä jännityksestä edessäni olevan suuren muutoksen ja sen uuden elämän tähden, joka oli alkava huomenna, vaikka näilläkin seikoilla luonnollisesti oli osansa tuossa levottomassa, kiihtyneessä mielentilassa, joka ajoi minut myöhään illalla ulos hämärtyville maille. Oli olemassa kolmaskin syy, joka vaivasi minua enemmän kuin edelliset.
Mieltäni vaivasi outo ja tuskallinen ajatus. Oli tapahtunut jotakin, jota en osannut selittää. Sitä ei ollut näkemässä kukaan muu kuin minä itse, ja se oli tapahtunut edellisenä yönä. Mr. Rochester oli silloin ollut poissa kotoa eikä ollut vieläkään palannut. Ennen aiottua lähtöään Englannista oli hänen täytynyt matkustaa kolmenkymmenen peninkulman päässä olevalle maatilalleen järjestämään eräitä asioita. Odotin häntä nyt kotiin haluten kiihkeästi saada keventää mieleni ja kuulla häneltä selityksen arvoitukseen, joka vaivasi minua. Niinpä odottakoon lukijakin hänen tuloansa ja jakakoon salaisuuteni hänen kanssaan.
Menin hedelmätarhaan etsien suojaa tuulelta, joka kaiken päivää oli voimakkaana puhaltanut etelästä tuomatta kuitenkaan mukanaan sadetta. Illan tullessa se ei tyyntynyt vähääkään, vaan näytti päinvastoin yhä yltyvän, ja sen humina kävi syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Puitten latvat kallistuivat pohjoista kohti ja pysyivät siinä asennossa melkein liikkumattomina, niin hellittämätön oli tuuli, joka taivutti niitä, pilvet ajautuivat röykkiöittäin sen mukana, eikä tuona heinäkuun päivänä ollut näkynyt pilkahdustakaan sinistä taivasta.
Mieleni valtasi jonkinlainen villi riemu juostessani tuulta vastaan, joka tempasi mittaamattomaan virtaansa kaikki raskaat ajatukseni. Kuljin laakerikäytävää ja tulin pirstoutuneen pähkinäpuun luo, joka mustana ja aavemaisena erottautui taivasta vastaan. Rungon molemmat puolikkaat eivät olleet kokonaan irtautuneet toisistaan, sillä luja alaosa ja voimakkaat juuret kannattivat niitä vielä, mutta mitään elollista yhteyttä ei niitten välillä ollut, nesteet eivät enää voineet kohota ylöspäin, suuret oksat molemmin puolin olivat kuolleet, ja ensi talven myrskyt varmaan kaataisivat toisen tai molemmat puolikkaat maahan. Nyt niitä kuitenkin vielä voi sanoa yhdeksi puuksi, vaikka se puu olikin täydellinen raunio.
"Teette oikein pysyessänne yhdessä", sanoin, ikäänkuin olisivat nuo aavemaiset rungot olleet eläviä olentoja ja voineet kuulla minua. "Niin pirstoutuneilta ja kuivilta kuin näytättekin, on teissä varmaan vielä hiukan elämää, joka nousee hyvistä, uskollisista juuristanne. Ette koskaan enää saa vihreitä lehtiä, linnut eivät enää koskaan rakenna pesiään oksillenne eivätkä laula teille suloisia laulujansa, onnen ja rakkauden aika on teiltä ohi, mutta te ette joudu epätoivoon, sillä teitä on kaksi kestämässä surunne aikaa." Katsellessani niitä, tuli kuu äkkiä näkyviin runkojen välistä, se oli verenpunainen, puoleksi peitossa, ja näytti heittävän levottoman ja pelokkaan katseen minuun, sitten se taas hautautui raskaitten pilvien taakse. Silmänräpäykseksi tyyntyi tuuli Thornfieldin tienoilla, mutta kauempaa, metsistä ja mailta, kuului sen raju, tuskallinen valitus. Oli ahdistavaa kuulla sitä ja minä riensin edelleen.
Harhailin hedelmätarhassa ja poimin omenoita, joita tuuli oli varistellut puitten juurille, sitten panin kypsät erilleen ja vein ne ruokakamariin. Sitten menin kirjastoon katsomaan, oliko tuli sytytetty, sillä tiesin, että tällaisena koleana iltana Mr. Rochester palatessaan mielellään näkisi iloisen takkavalkean, vaikka olikin kesä. Valkea olikin jo sytytetty ja paloi hyvin. Vedin hänen nojatuolinsa takan ääreen, työnsin pöydän sen eteen, laskin alas ikkunaverhon ja toin kynttilät valmiiksi pöydälle. Päätettyäni nämä valmistukset olin entistä levottomampi, en voinut istua hiljaa, en edes pysyä sisällä huoneessa. Pieni kello kirjastossa ja eteisen vanha seinäkello löivät yhtä aikaa kymmenen.
"Kuinka myöhäinen jo on!" ajattelin. "Juoksen alas portaille, sieltä voin nähdä tietä hyvän matkaa, ja ajoittain näkyy kuu. Hän on ehkä nyt tulossa, ja jos menen häntä vastaan, voitan muutamia minuutteja." Tuuli pauhasi suurissa puissa molemmin puolin porttia, mutta niin pitkälle kuin saatoin nähdä, oikealle ja vasemmalle, oli tie hiljainen ja yksinäinen. Pilvien varjot kulkivat sen yli kuun pilkistäessä esiin, muuten se oli vain valkea, pitkä juova, jota ei ainoakaan elävä olento tummentanut.
Lapsekas pettymyksen ja kärsimättömyyden kyynel hämärsi silmääni, kun katselin autiota tietä. Häpeissäni pyyhin sen pois. Viivyin vielä portin luona. Kuu peittyi kokonaan tiheään pilviverhoonsa, yö pimeni ja alkoi sataa rankasti.
"Voi, jospa hän tulisi jo", huudahdin synkkien aavistusten valtaamana. Olin odottanut häntä kotiin teenjuonnin ajaksi, ja nyt oli jo pimeä. Mikä saattoi pidättää häntä? Oliko tapahtunut jotakin? Viime yön tapahtumat palasivat taas mieleeni. Pidin niitä varoittavina enteinä. Pelkäsin, että toiveeni olivat olleet liian loistavia voidakseen toteutua, ja viime aikoina olin saanut osakseni niin paljon iloa ja riemua, että arvelin elämäni onnen kohonneen huippuunsa ja alkavan nyt laskeutua. "No niin, en voi palata kotiin", ajattelin, "en voi istua tulen ääressä, kun hän on ulkona tällaisella ilmalla. Minun on parempi väsyttää jalkojani kuin istua hiljaa ja olla levoton. Lähden häntä vastaan."
Lähdin astumaan tietä reippaasti, mutta en ehtinyt pitkälle. En ollut vielä kulkenut neljännespeninkulmaakaan, kun kuulin kavioitten töminää. Ratsastaja tuli täyttä laukkaa ja koira juoksi hänen vieressään. Kaikki pahat aavistukset häipyivät silmänräpäyksessä. Se oli hän, siinä hän ratsasti Mesrourilla, ja Pilot seurasi häntä. Hän näki minut, sillä taivaalle oli taaskin auennut sininen kohta, ja kuu loisti sadepisarain läpi. Hän otti lakin päästänsä ja heilutti sitä. Juoksin häntä vastaan.