"Kas niin", huusi hän kumartuen satulassaan ja ojentaen minulle kätensä, "sinä et tule toimeen ilman minua, se on ilmeistä. Astu varpaalleni, anna tänne molemmat kätesi ja nouse!"
Minä tottelin, ilo teki minut vikkeläksi, ja hypähdin hänen eteensä. Tervetuliaisiksi sain lämpimän suudelman ja hiukan voitonvarmaa kerskailua, jonka nielin niin hyvin kuin taisin. Kesken riemuaan hän kuitenkin kysyi: "Mutta onko jotakin hullusti, Janet, kun tulet vastaani näin myöhään? Onko jotakin tapahtunut?"
"Ei, mutta luulin, että ette koskaan tulisi. En voinut odottaa kotona tällaisella tuulella ja sateella."
"Tuulta ja sadetta tosiaankin! Olet märkä kuin merenneito, kääriydy takkiini — mutta minä luulen, että olet kuumeinen, Jane, sekä poskesi että kätesi ovat polttavan kuumat. Kysyn vieläkin, onko jotakin hullusti?"
"Ei mitään enää, en pelkää enkä ole onneton."
"Olet siis ollut kumpaistakin."
"Melkeinpä niin, mutta kerron kohta kaikki, sir, lyön vetoa, että nauratte vain levottomuudelleni."
"Nauran sille sydämestäni, kun vain huominen on ohitse, mutta sitä ennen en uskalla, sillä en vielä ole varma voitostani. Sinäkö se todellakin olet, Jane, sinä, joka olet ollut liukas kuin ankerias koko viime kuukauden ajan, ja piikkinen kuin orjanruusu? Sain piston, jos koskin sinua sormellani, ja nyt olen nostanut eksyneen karitsan syliini. Sinä jätit lauman ja lähdit etsimään paimentasi, eikö niin, Jane?"
"Minä tarvitsin teitä, mutta älkää ylpeilkö. Tässähän on Thornfield — antakaa minun nyt mennä alas."
Hän laski minut kivitykselle. Kun John oli ottanut hänen hevosensa, käski hän minua panemaan kiireesti jotakin kuivaa ylleni ja palaamaan sitten hänen luoksensa kirjastoon. Kun nousin portaita, pysäytti hän minut vielä ja vaati minua lupaamaan, etten viipyisi kauan. En viipynytkään. Viiden minuutin kuluttua olin taas hänen luonaan ja tapasin hänet illalliselta.