"Luulin, Jane, että olit jo kertonut kaikki. Luulin, että syynä surumielisyyteesi oli uni."
Pudistin päätäni. "Mitä, onko muutakin? Mutta en tahdo uskoa, että se on tärkeätä. Varoitan sinua jo ennakolta epäuskoisuudestani. Jatka!"
Hänen ilmeensä levottomuus ja hänen käytöksensä pelokas kärsimättömyys hämmästyttivät minua, mutta jatkoin heti:
"Näin toisenkin unen, sir. Thornfield Hall oli raunioina, lepakkojen ja pöllöjen asuntona. Komeasta päädystä ei näyttänyt olevan jäljellä muuta kuin törröttävä seinä, hyvin korkea ja hatara. Kuutamoisena yönä kuljin sammaltuneesta ovesta sisään, milloin kompastuin marmoriuuniin, milloin särkyneeseen reunakoristeeseen. Kannoin vieläkin sylissäni tuota outoa lasta, joka oli kääritty huiviin. En voinut laskea sitä mihinkään, vaikka käsivarteni olivatkin uupuneet ja vaikka se esti kulkuani. Kaukaa tieltä kuulin kavioitten töminää, tiesin varmasti, että ratsastaja olitte te ja että lähditte moneksi vuodeksi kaukaiseen maahan. Kiipesin epätoivoisen rohkeana hataraa seinää ylöspäin saadakseni nähdä edes vilauksen teistä. Kivet vierivät maahan jalkojeni alta, murattioksat, joihin tartuin, katkesivat, lapsi takertui kauhuissaan kaulaani ja melkein tukehdutti minut, mutta vihdoin pääsin ylös. Silloin te olitte enää musta, pienenemistään pienenevä pilkku valkealla tiellä. Tuuli puhalsi niin kovasti, etten voinut seisoa. Istahdin kapealle muurille ja koetin tyynnyttää itkevää lasta, joka oli saanut naarmuja kiipeämisessä. Silloin te katositte tien käänteeseen, kumarruin eteenpäin nähdäkseni teidät vielä kerran, mutta seinä luhistui, lapsi vierähti alas polviltani, minä menetin tasapainoni, putosin maahan ja heräsin."
"Nyt, Jane, olet kertonut kaikki."
"Vasta esipuheen, sir, ja itse kertomus on vielä jäljellä. Kun heräsin, häikäisi joku valo silmiäni. Luulin, että oli jo päivä. Mutta olin erehtynyt, valo lähti vain kynttilästä. Arvelin, että Sophie oli tullut sisään. Toalettipöydällä paloi kynttilä, ja ovi oli auki vaatekomeroon, jonne illalla olin ripustanut hääpukuni ja huntuni. Sieltä kuului rapinaa. Kysyin: 'Mitä teette, Sophie?' Vastausta ei kuulunut, mutta eräs olento tuli pois komerosta, otti kynttilän, piti sitä ylhäällä ja tarkasti vaatenaulakosta riippuvia vaatteita. 'Sophie, Sophie', huusin taaskin, mutta se vaikeni yhä vielä. Olin noussut istumaan sängyssäni, kumarruin eteenpäin ja katsoin. Ensin hämmästyin, sitten jouduin neuvottomaksi, sitten veri jähmettyi suonissani. Mr. Rochester, se ei ollut Sophie, se ei ollut Lea, se ei ollut Mrs. Fairfax, se ei ollut edes — siitä olen tälläkin hetkellä aivan varma — se ei ollut edes tuo omituinen nainen, Grace Poole."
"Sen täytyi olla joku näistä", keskeytti isäntäni. "Ei, sir, vakuutan teille pyhästi, että se ei ollut kukaan heistä. Sitä olentoa, joka seisoi edessäni, en ole koskaan ennen nähnyt Thornfield Hallissa, vartalo, muoto, kaikki oli uutta minulle."
"Kuvaa se, Jane."
"Se näytti, sir, pitkältä ja kookkaalta naiselta, ja sillä oli paksu, musta tukka, joka valui alas hartioilta. En tiedä, minkälainen sen puku oli, se näytti valkoiselta ja suoralta, mutta en osaa sanoa, oliko se hame, paita vai lakana."
"Näitkö sen kasvot?"