"Kuulkaa siis, sir. Olitte poissa kotoa viime yön, eikö niin?"
"Olin, tiedän sen, ja sinä viittasit vähän aikaa sitten johonkin, joka oli tapahtunut ollessani poissa. Toivottavasti se ei ole mitään tärkeätä, mutta se on kuitenkin saattanut sinut levottomaksi. Anna minun kuulla se! Onko ehkä Mrs. Fairfax sanonut jotakin vai oletko kuullut palvelijain puhetta? Onko arka itsetuntosi haavoittunut?"
"Ei, sir." Kello löi kaksitoista, ja odotin, kunnes pieni kello oli lopettanut hopeanheleän soittonsa ja eteisen seinäkello syvät, värisevät lyöntinsä, sitten jatkoin:
"Koko eilispäivän olin ahkerassa työssä, ja olin hyvin onnellinen, sillä minä en pelkää muutosta enkä uutta elämää y.m. kuten näytätte luulevan. Mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssanne, koska rakastan teitä. Ei, sir, älkää hyväilkö minua nyt, vaan antakaa minun jatkaa keskeytymättä. Eilen luotin sallimukseen ja uskoin, että kaikki kääntyisi parhaaksi sekä teille että minulle. Oli kaunis ilma, jos muistatte, tyven ja kirkas, joten ei minun tarvinnut olla levoton teidän matkastannekaan. Teenjuonnin jälkeen kävelin hetkisen kivityksellä ja ajattelin teitä, ja mielestäni olitte niin lähellä minua, että tuskin huomasin teidän olevan poissa. Ajattelin sitä elämää, joka oli edessäni, teidän elämäänne, sir, joka on rikkaampi ja avarampi kuin omani, yhtä paljon kuin meren syvyydet ovat siihen virtaavan puron uomaa avarammat. En käsittänyt, miksi siveyssaarnaajat nimittävät tätä elämää murheen laaksoksi. Minulle se oli kuin ruusutarha. Auringon laskiessa muuttui ilma kylmäksi ja taivas meni pilveen. Menin sisään. Sophie kutsui minua yläkertaan katsomaan hääpukuani, joka oli juuri tuotu, ja laatikosta sen alta löysin lahjanne — hunnun, jonka ruhtinaallisessa tuhlaavaisuudessanne olitte tilannut Lontoosta. Luullakseni olitte päättänyt viedä minut valon taakse ja antaa minulle jotakin yhtä kallista kuin jalokivet, joita en tahtonut. Hymyilin katsellessani huntua ja kuvittelin, kuinka nauraisin ylimykselliselle maullenne ja ponnistuksillenne naamioida halpasäätyinen morsiamenne ylimyksen tyttäreksi. Ajattelin, kuinka näyttäisin teille sen yksinkertaisen hunnun, jonka itse olin valmistanut aatelittoman pääni verhoksi, ja kysyisin, eikö se ollut kyllin hyvä tytölle, joka ei toisi miehellensä rikkautta, kauneutta eikä valtaa. Näin selvästi edessäni kasvojenne ilmeen ja kuulin kärsimättömät, tasavaltaisen ylpeät vastauksenne — kuinka muka teidän ei ollenkaan tarvitse lisätä rikkauttanne ja valtaanne naimalla kukkaron tai vaakunan."
"Kuinka hyvin luet ajatukseni, senkin velho", keskeytti Mr. Rochester, "mutta mitä näit hunnussa paitsi koruompelua? Oliko se myrkytetty vai löysitkö siitä tikarin, koska näytät noin surulliselta?"
"Ei, ei, sir. Paitsi tehtaan hienoa ja rikasta valmistetta en nähnyt siinä muuta kuin Fairfax Rochesterin ylpeyden, ja tuo peikko on minulle jo liian tuttu voidakseen säikäyttää minua. Mutta illan pimetessä yltyi tuuli, se ei ollut niin raju kuin tänäiltana, vaan alakuloinen ja valittava. Toivoin, että olisitte ollut kotona. Tulin tänne, ja tyhjän tuolin ja kylmän lieden näkeminen teki minut surulliseksi. Vähän myöhemmin menin levolle, mutta en voinut nukkua, sillä olin tuskallisesti kiihtynyt. Luulin eroittavani yltyvän tuulen kohinasta epäselvän, valittavan alaäänen. En ensin tietänyt, kuuluiko se talosta vai jostakin muualta, mutta kuulin sen uudelleen, yhtä synkkänä ja epämääräisenä. Päätin vihdoin, että se oli joku koira, joka ulvoi kaukana. Olin iloinen, kun se lakkasi. Kun nukuin, jatkui unissani kuva pimeästä ja myrskyisestä yöstä. Toivoin vieläkin, että olisin ollut teidän kanssanne, mutta minulla oli omituinen ja ikävä tietoisuus jostakin välimuurista, joka eroitti meidät. Ensimäisessä unessani kuljin tuntematonta, kiemurtelevaa tietä pitkin. Täydellinen pimeys peitti minut ja sade pieksi minua. Minä kannoin sylissäni pientä lasta — se oli hyvin pieni ja heikko olento, liian nuori voidakseen itse kävellä, ja se värisi kylmien käsivarsieni välissä ja vaikeroi surkeasti. Luulin, sir, että te olitte samalla tiellä paljon edellä minusta, ja jännitin viimeiset voimani saavuttaakseni teidät, ja koetin kerta toisensa jälkeen sanoa nimenne ja pyytää teitä pysähtymään, mutta tuntematon voima kahlitsi liikkeeni ja ääneni häipyi pois, ja sillävälin etenitte te hetki hetkeltä."
"Ja nämäkö unet nyt painavat mieltäsi, Jane, kun minä olen luonasi? Sinä pieni, hermostunut olento! Unhoita kuvitellut surut ja ajattele vain onnea, joka on totta. Sanot rakastavasi minua, Janet, — kyllä, minä en unohda sitä etkä voi ottaa sitä takaisin. Ne sanat eivät häivy tyhjään huuliltasi. Kuulin ne kirkkaina ja pehmeinä, ajatus oli ehkä liian juhlallinen, mutta sanat olivat suloiset kuin musiikki — 'mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssasi, Edward, koska rakastan sinua.' Rakastatko minua, Jane? Sano se vielä kerran."
"Minä rakastan teitä, sir, rakastan teitä koko sydämestäni."
"Omituista", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "omituista, mutta tuo lause on tunkeutunut mieleeni tuskallisena. Miksi? Ehkä senvuoksi, että sanoit sen niin hartaana ja vakavasti, ja että silmistäsi loistaa, kun katsot minuun noin, täydellistä, ylevää luottamusta, vilpittömyyttä ja antaumusta. Minulla on liian selvänä se tunne, että vieressäni onkin haihtuva hengetär. Näytä ilkeältä, Jane, niinkuin kyllä osaat näyttää, hymyile tuota kesytöntä, vauhkoa, ärsyttävää hymyäsi, sano, että vihaat minua — kiusoittele minua, suututa minut! Tee mitä tahdot, kunhan vain saat minut kiihtymään — tahdon mieluummin suuttua kuin tulla surulliseksi."
"Minä ärsytän ja kiusaan teitä mielin määrin, kun olen lopettanut kertomukseni, mutta kuulkaahan loppuun asti."