"Se veti ikkunaverhon syrjään ja katseli ulos. Kenties se huomasi aamun valkenevan, sillä se otti kynttilän käteensä ja vetäytyi ovelle. Aivan vuoteeni vieressä se pysähtyi — nuo polttavat silmät tuijottivat minuun — sitten se asetti kynttilän kasvojeni eteen ja sammutti sen silmieni alla. Tunsin sen kelmeät kasvot omieni yllä ja menetin tajuntani — toisen kerran eläissäni menin kauhusta tainnoksiin."
"Kuka oli kanssasi, kun toinnuit?"
"Ei kukaan, sir, vain kirkas päivänvalo. Nousin, valelin päätäni ja kasvojani vedellä, join hyvän siemauksen ja tunsin, etten ollut sairas, vain hyvin heikko. Päätin, etten kertoisi näkyäni muille kuin teille. Sanokaa nyt, sir, kuka tuo nainen oli."
"Ylenmäärin kiihoittuneen mielen luoma harhakuva, siitä olen varma. Minun täytyy pitää sinusta hyvää huolta, aarteeni, hermot sellaiset kuin sinun eivät siedä kovakouraisuutta."
"Niin kyllä, sir, mutta tällä kertaa ei hermoissani ollut vikaa. Tuo olento oli todellinen ja koko tapaus täyttä totta."
"Entä edelliset unesi, olivatko nekin täyttä totta? Onko Thornfield Hall raunioina? Erottaako ylipääsemätön muuri minut sinusta? Jätänkö sinut ilman kyyneltä — ilman suudelmaa — ilman sanaakaan?"
"Ette vielä."
"Ja aionko tehdä sen? Katsohan, se päivä on jo alkanut, joka on yhdistävä meidät eroittamattomasti, ja kun kerran olemme yhdistetyt, eivät nuo kuvitellut kauhut koskaan palaa mieleesi, sen takaan."
"Kuvitellut kauhut, sir! Toivonpa, että voisin uskoa niitä vain sellaisiksi, toivon sitä vieläkin hartaammin nyt, kun ette edes te voi selittää minulle tuon kauhean vieraan salaisuutta."
"Ja koska minä en voi tehdä sitä, Jane, täytyy tuon olennon olla epätodellinen."