Jane Eyre, joka oli ollut lämminverinen, toivorikas nainen — melkein morsian — oli taas yksinäinen, paleleva tyttö, hänen elämänsä oli väritön, hänen toiveensa lohduttoman niukat. Sydäntalven halla oli jäädyttänyt juhannuksen kukat, joulukuun lumimyrsky tuhonnut kesäkuun luonnon, kypsät hedelmät olivat jäätyneet, nietos peittänyt kukkivat ruusupensaat, härmäinen kääriliina laskeutunut yli heinävainioitten ja ruispeltojen, kedot, jotka vielä eilen olivat kirjavanaan kukkia, olivat tänään poluttoman lumen peitossa, ja metsät, jotka kaksitoista tuntia sitten olivat olleet lehteviä ja lemuavia kuin lämpimien maitten lehdot, olivat nyt autioita ja valkeita kuin talvisen pohjolan havumetsät. Kaikki toiveeni olivat kuolleet, saman julman tuomion yllättäminä, joka yhdessä yössä oli surmannut kaikki esikoiset Egyptissä. Katselin rakkaimpia toiveitani, jotka vielä eilen olivat niin värikkäinä kukoistaneet, nyt ne olivat kuin kylmät ruumiit, joita en enää koskaan voinut kutsua takaisin elämään. Katselin rakkauttani, tuota tunnetta, jonka olin antanut isännälleni ja jonka hän oli herättänyt henkiin — nyt se värisi sydämessäni kuin kiusaantunut lapsi kylmässä kehdossa, se oli sairas ja kärsivä eikä voinut etsiä turvaa Mr. Rochesterin luota eikä lämpöä hänen sylistään. Oh, en koskaan enää voinut mennä hänen luoksensa, sillä luottamukseni oli särkynyt. Mr. Rochester ei ollut minulle enää sitä mitä hän oli ollut, sillä hän ei ollut se, joksi olin häntä luullut. En voinut oikeastaan syyttää häntä, en tahtonut sanoa, että hän oli pettänyt minua, mutta ehdoton tahrattomuus oli kadonnut hänen kuvastaan, ja minun täytyi lähteä pois hänen luotaan, siitä olin täysin selvillä. Koska, kuinka, minne, sitä en vielä tietänyt, mutta arvelin, että hän itse tahtoisi minut kiireimmiten pois Thornfieldista. Todellista rakkautta hän nähtävästi ei voinut tuntea minua kohtaan, hänen tunteensa oli ollut vain oikullinen, ohimenevä intohimo, ja koska se oli rauennut tyhjiin, ei hän enää tarvinnut minua. Nyt olisin pelännyt astua hänen tielleen, sillä minun näkemiseni täytyi olla hänelle vastenmielistä. Voi, kuinka silmäni olivat olleet sokeat ja käytökseni heikkoa!
Silmäni olivat suljetut, syvä pimeys näytti tulvehtivan ylitseni ja ajatukseni olivat kuin mustan, kuohuvan virran aallot. Minusta tuntui kuin olisin hyljättynä ja uupuneena heittäytynyt suuren, kuivettuneen virran uomaan, kuulin virran pauhua kaukaisilla vuorilla, tunsin sen lähenevän, eikä minulla ollut voimaa eikä tahtoa nousta ja paeta. Makasin voimattomana ja toivoin kuolemaa. Yksi ainoa ajatus vielä eli rinnassani — muistin Jumalan ja huokasin sanattoman rukouksen. Valottomassa mielessäni risteili sanoja, jotka olisi pitänyt kuiskata kuuluville, mutta en saanut voimaa lausua niitä.
"Älä ole kaukana minusta, sillä tuska on lähellä eikä kukaan auta minua."
Se oli lähellä, ja koska en ollut pyytänyt apua ylhäältä sitä vastaan, koska en ollut liittänyt käsiäni ristiin, notkistanut polviani enkä liikuttanut huuliani, tulvi se ylitseni kuin voimakas, kuohuva virta. Mustana ryöppynä kuohui ylitseni tietoisuus menetetystä elämästäni, hukkaan menneestä rakkaudestani, sammuneista toiveistani, surmatusta luottamuksestani. En voi kuvata tuota kauheata hetkeä. "Vedet kävivät minun sieluuni asti, minä vajosin syvälle pohjattomaan liejuun, minä olin tullut syviin vesiin, ja virrat tulvehtivat ylitseni."
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Johonkin aikaan iltapäivällä kohotin päätäni ja katselin ympärilleni. Laskevan auringon säde kultasi seinää, ja minä kysyin: "Mitä minun on tehtävä?"
Mutta järkeni antama vastaus: "Jätä Thornfield viipymättä", oli niin nopea ja niin armoton, että suljin korvani ja sanoin, etten voinut sietää sellaista ajatusta. "Pienin syy suruuni on se, että en ole Edward Rochesterin morsian", lisäsin, "ja että olen herännyt loistavista unista ja huomannut ne tyhjiksi ja turhiksi. Sen tuskan voisin vielä kestää, mutta sitä en kestä, että minun täytyy jättää hänet viipymättä, ehdottomasti, ainiaaksi. Sitä en voi tehdä."
Mutta silloin vakuutti joku ääni sisässäni, että kyllä voin sen tehdä, ja ennusti, että niin tulen tekemäänkin. Taistelin oman päätökseni kanssa, tahdoin olla heikko ja välttää tuota kauheata kärsimystä, jonka näin edessäni, mutta itsevaltias omatunto tarttui ankaralla kädellään intohimoon ja ilkkui, että tämä oli saanut kokea vasta pienen aavistuksen onnettomuudesta, mutta että se kohta armottomasti viskataan tuskan pohjattomiin syvyyksiin.
"Revittäköön minut sitten irti", huusin. "Auttakoon joku toinen minua!"
"Ei, sinun tulee itse repiä itsesi irti, eikä kukaan saa auttaa sinua.
Sinun tulee itse puhkaista oikea silmäsi ja hakata poikki oikea kätesi.
Sydämesi on uhrattava, ja sinä itse toimitat uhrin."