Nousin äkkiä seisomaan, sillä minua kauhistutti yksinäisyys, jossa niin hirmuinen tuomari oli seuranani, ja hiljaisuus, jossa niin pelättävä ääni kaikui. Päätäni huimasi seisoessani, huomasin että olin tulossa sairaaksi jännityksestä ja tuskasta — sitäpaitsi en ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä. Tuskaisan tunteen valtaamana muistin myös, että koko aikana, kun olin ollut sulkeutuneena huoneeseeni, ei ketään ollut lähetetty kysymään, kuinka jaksan, ei edes pikku Adèle ollut koputtanut ovelleni eikä Mrs. Fairfax tullut etsimään minua. "Ystävät unohtavat ne, joita kova onni kohtaa", mutisin avatessani oven ja mennessäni ulos. Kompastuin johonkin, pääni oli vielä heikko, silmissäni pimeni ja jäseneni tuntuivat raukeilta. En voinut pysyä pystyssä, horjahdin, mutta en kaatunut, sillä eräs käsivarsi ojentautui tukemaan minua. Katsahdin ylös — minua kannatti Mr. Rochester, joka istui tuolilla huoneeni kynnyksen edessä.
"Vihdoinkin tulet ulos", sanoi hän. "Olen odottanut sinua kauan ja kuunnellut, mutta en ole kuullut pienintäkään liikettä, en ainoatakaan nyyhkytystä. Jos tuota kuoleman hiljaisuutta olisi kestänyt vielä viisi minuuttia, olisin murtanut lukon kuin varas. Vältätkö siis minua — sulkeudut huoneeseesi ja suret yksinäsi! Olisin mieluummin suonut sinun tulevan luokseni ja syyttävän minua kiivain sanoin. Sinä olet kiihkeä, ja odotin jonkinlaista kohtausta. Olin valmistautunut kuumiin kyynelvirtoihin — olisin vain tahtonut, että ne olisivat saaneet vuotaa minun rinnalleni. Nyt on tunteeton lattia tai märkä nenäliina ottanut ne vastaan. Mutta minä erehdyn, sinä et ole itkenyt ensinkään! Näen kalpeat posket ja sammuneet silmät, mutta en kyynelten jälkiä. Sitten kai sydämesi on itkenyt verta."
"No, Jane, etkö syytä minua ollenkaan? Etkö sano minulle mitään katkeraa — mitään pistävää, mikä haavoittaisi sydäntäni tai saisi mieleni kuohuksiin? Istut hiljaa siinä, minne asetin sinut, ja katselet minua väsynein, ilmeettömin silmin."
"Jane, ei minun aikomukseni ollut haavoittaa sinua noin. Jos mies, jolla on vain yksi ainoa pieni karitsa, joka on hänelle rakas kuin tytär, joka syö hänen leipäänsä ja juo hänen maljastansa, olisi vahingossa teurastanut sen, ei hän voisi katkerammin katua veristä erehdystään kuin minä nyt. Voitkohan koskaan antaa minulle anteeksi?"
Lukija, minä annoin hänelle anteeksi sillä hetkellä, siinä paikassa. Hänen katseessaan oli niin syvää itsesyytöstä, hänen äänessään niin vilpitöntä sääliä, hänen käytöksessään niin miehekästä tarmoa, ja sitäpaitsi ilmeni hänen koko olemuksestaan niin muuttumatonta rakkautta, että annoin hänelle kaikki anteeksi — en kuitenkaan vielä sanoin, en ulkonaisin elein, vaan sisimmällä sydämessäni.
"Sinä tiedät, että olen lurjus, Jane, eikö totta", sanoi hän hetken kuluttua ja katseli minua levottomana ja lutkien. Hän varmaan ihmetteli jatkuvaa hiljaisuuttani ja masentunutta mielialaani, joka johtui pikemmin heikkoudesta kuin omasta tahdostani.
"Tiedän, sir."
"Sano se sitten minulle lujasti ja katkerasti — älä säästä minua."
"En voi, olen väsynyt ja sairas. Tahtoisin juoda."
Hän huokasi syvään, nosti minut käsivarsilleen ja kantoi minut portaita alas. Ensin en tietänyt, mihin huoneeseen hän oli vienyt minut, sillä väsyneille silmilleni oli kaikki hämärää ja epäselvää. Sitten tunsin suloista takkavalkean lämpöä — vaikka olikin kesä, olin palellut kovin huoneessani. Hän asetti viinilasin huulilleni, minä maistoin ja virkistyin, sitten söin jotakin, jota hän antoi minulle ja olin pian taas oma itseni. Olin kirjastossa, istuin hänen nojatuolissaan ja hän oli vieressäni. "Jos nyt voisin eritä elämästä ilman kovin kovaa tuskaa, olisi se parasta minulle", ajattelin, "silloin minun ei tarvitsisi pakoittaa itseäni katkaisemaan hienoimpia sydänsäikeitäni, repimällä ne irti Mr. Rochesterista. Minun täytyy nähtävästi jättää hänet. Minä en tahtoisi — minä en voi jättää häntä."