"Te puhuitte vetäytymisestä yksinäiseen paikkaan, sir, ja yksinäisyys on ikävää, liian ikävää teille, sir."
"Yksinäisyys — yksinäisyys!" kertasi hän suuttuneena. "Huomaan, että minun täytyy sanoa asia selvästi. En ymmärrä, mikä sfinksimäinen ilme leviää kasvoillesi. Sinä olet jakava yksinäisyyteni. Ymmärrätkö?"
Pudistin päätäni. Jo tuohon mykkään kieltoon vaadittiin jonkun verran rohkeutta, sillä hän oli kiihtymässä. Hän oli astellut edestakaisin, mutta äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän katseli minua kauan ja tuimasti. Käänsin silmäni hänestä, katsoin tuleen ja koetin näyttää mahdollisimman levolliselta.
"Nyt on siis tultu solmuun Janen luonteessa", sanoi hän vihdoin paljon tyvenemmin kuin mitä hänen katseestaan olin voinut odottaa. "Silkkilanka on juossut tasaisesti tähän asti, mutta olen aina tiennyt, että kerran tulisi pysähdys ja solmu, ja tässä se nyt on. Ja nyt tulee loputonta harmia, vastuksia ja tuskaa. Herra Jumala! Jospa minulla olisi hiukkanen Simsonin voimaa, niin vetäisin tuon sotkuisen vyyhdin auki yhdellä tempaisulla."
Hän alkoi taas kävellä, mutta pysähtyi heti, tällä kerralla aivan eteeni.
"Jane, tahdotko kuulla järkeä", — hän kumartui ja pani huulensa korvani viereen — "sillä jollet tahdo, teen väkivaltaa." Hänen äänensä oli käheä, hän näytti mieheltä, joka on katkaisemaisillaan sietämättömän kahleen ja sokeana syöksymäisillään mitä rajattomimpaan vapauteen. Tiesin, että seuraavassa hetkessä, seuraavan kiihkopurkauksen sattuessa minulla ei enää olisi mitään valtaa hänen ylitseen. Nykyhetki — kiitävä sekunti — oli ainoa tilaisuus, jolloin vielä voin taltuttaa hänet. Yksikin torjuva liike, ainoa säikähtynyt ele olisi ratkaissut kohtaloni — ja hänen kohtalonsa. Mutta minä en pelännyt, en vähintäkään. Tunsin omaavani sisäistä voimaa ja vaikutusvaltaa, ja se piti minua pystyssä. Hetki oli vaarallinen, mutta sillä oli oma viehätyksensä — sellaista tuntee varmaan intiaani, joka kanootissaan laskee pyörryttävästä koskesta. Tartuin Mr. Rochesterin nyrkkiinpuserrettuun käteen, avasin koukistuneet sormet ja sanoin hyväilevällä äänellä:
"Istukaa nyt, puhun kyllä kanssanne niin kauan kuin vain haluatte, ja kuulen kaikki mitä sanotte, oli se sitten järkevää tai järjetöntä."
Hän istahti, mutta ei kohta saanut puhua. Olin taistellut kyynelteni kanssa jo hetken ja suurella vaivalla saanut ne hillityiksi, koska tiesin, ettei hän mielellään näkisi minun itkevän. Nyt arvelin kuitenkin olevan parasta antaa niitten vuotaa niin vapaasti ja kauan kuin ne tahtoivat. Jos hän tuli siitä pahoilleen, oli se vain sitä parempi. En siis enää pidättänyt itseäni, vaan itkin sydämeni pohjasta.
Pian kuulin hänen pyytämällä pyytävän minua tyyntymään. Sanoin, etten voinut tyyntyä niin kauan kuin hän oli noin kiihdyksissä.
"Mutta minä en ole vihainen, Jane, rakastan sinua vain liian paljon, ja sinä jäykistit pienet, kalpeat kasvosi niin päättäväisiksi ja kylmiksi, että en voinut kestää sitä. Kas niin, älä itke enää, kuivaa kyyneleesi!" Hänen heltynyt äänensä ilmaisi, että hän oli talttunut, ja minä vuorostani tyynnyin myös. Hän tahtoi nyt nojata päätään olkapäähäni, mutta minä en sallinut sitä. Sitten hän tahtoi vetää minut luoksensa — ei.