Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre) - Charlotte Brontë

"No niin, Jane, hän oli saita, ja hän oli päättänyt pysyttää omaisuutensa koossa, koska hän ei voinut sietää, että se tasattaisiin ja minä saisin osani siitä. Kaiken piti mennä veljelleni Rowlandille. Yhtä vähän hän voi sietää, että joku hänen pojistaan olisi köyhä mies. Hänen täytyi siis toimittaa minut rikkaisiin naimisiin, ja hän etsikin ajoissa minulle sopivan puolison. Mr. Mason, eräs länsi-intialainen tilanomistaja ja liikemies, oli hänen vanha tuttavansa. Isäni tiesi, että Masonin omaisuus oli suuri ja vankka, ja ryhtyi tiedusteluihin. Hän sai kuulla, että Mr. Masonilla oli poika ja tytär ja että tytär saa myötäjäisiksi kolmenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Se riitti. Kun olin lopettanut yliopistolukuni, lähetettiin minut Jamaicaan, jotta siellä menisin naimisiin morsiamen kanssa, jota jo oli kosittu minun puolestani. Isäni ei maininnut mitään hänen rahoistaan, mutta sanoi sensijaan, että Miss Mason oli Spanish Townin ylpeys kauneutensa vuoksi, ja se ei ollut valetta. Hän oli kaunis nainen, samaa tyyliä kuin Blanche Ingram, pitkä, tumma, majesteetillinen. Hänen perheensä tahtoi saada minut hänen miehekseen, koska olin hyvää sukua, ja niin tahtoi hänkin. Hänet näytettiin minulle huviretkillä ja juhlissa, joissa hän aina esiintyi loistavasti puettuna. Näin hänet harvoin yksin, ja puhuin hänen kanssaan tuskin koskaan. Hän mielisteli minua eikä säästellyt minulta sulojansa ja taitojansa. Kaikki miehet hänen seurapiirissään näyttivät ihailevan häntä ja kadehtivan minua. Tämä kaikki häikäisi minua ja kiihoitti aistejani, olin nuori, tyhmä ja kokematon ja luulin rakastavani häntä. Ei ole sitä mielettömyyttä, johon ei seuraelämän typerä kilpailu ja nuoruuden sokeus, kiihko ja kuumaverisyys voi syöstä ihmistä. Tytön sukulaiset rohkaisivat minua, kilpakosijat yllyttivät intoani, hän itse sai minut ihastumaan, ja ennenkuin tiesinkään, oli naimiskauppa päätetty. Oi, kuinka halveksin itseäni kun ajattelen tuota tekoa! En rakastanut, en kunnioittanut, en edes tuntenut häntä. En ollut huomannut hänessä vaatimattomuutta, en hyvyyttä, en puhtautta enkä hienostusta tavoissa tai ajatuksissa, ja kuitenkin menin naimisiin hänen kanssaan — minä hullu, sokea pölkkypää! Olisin tehnyt vähemmän syntiä, jos — mutta minä en saa unohtaa, kenelle puhun."

"En ollut koskaan nähnyt morsiameni äitiä, ja ymmärsin, että hän oli kuollut. Kuherruskuukauden kuluttua sain kuulla erehtyneeni. Hän ei ollutkaan kuollut, vaan mielipuoli, ja häntä hoidettiin eräässä hulluinhuoneessa. Oli myös eräs nuorempi veli joka oli vallan tylsämielinen. Vanhempi veli, jonka sinäkin olet nähnyt (ja jota en voi vihata, vaikka inhoonkin koko sukua, koska hänen heikossa mielessään on joku hituinen inhimillistä tunnetta, mikä ilmenee hänen jatkuvassa myötätunnossaan kurjaa sisarta kohtaan ja siinä koirantapaisessa kiintymyksessä, jota hän kerran osoitti minulle), joutuu luultavasti jonakin kauniina päivänä saman kohtalon alaiseksi. Isäni ja veljeni Rowland tiesivät kaiken tämän, mutta he ajattelivat vain noita kolmeakymmentä tuhatta puntaa ja yhtyivät minua vastaan tehtyyn salaliittoon."

"Nämä olivat epämiellyttäviä keksintöjä, mutta en tahtonut kuitenkaan soimata vaimoani muusta kuin siitä, että totuutta oli minulta petollisesti salattu. En soimannut häntä silloinkaan, kun huomasin, että hänen luonteensa oli kokonaan vieras minun luonteelleni ja hänen taipumuksensa ja makunsa minulle vastenmieliset, että hänen mielensä oli matala ja ahdas ja että sitä ei voinut edes johtamalla johtaa mihinkään korkeampaan ja avarampaan, — kun huomasin, että en voinut viettää ainoatakaan miellyttävää iltaa, en edes tuntia hänen kanssaan, että hauska ja tuttavallinen keskustelu oli välillämme mahdoton, sillä kaikkiin aiheisiin, mitä keksin, vastasi hän täysin älyttömästi, ikävästi ja typerästi, — kun edelleen huomasin, etten koskaan saisi rauhallista ja järjestettyä kotia, koska ei kukaan palvelija viitsinyt kuunnella hänen kiivaita ja aiheettomia sisunpurkauksiaan ja totella hänen järjettömiä, ristiriitaisia määräyksiään. Hillitsin itseni vieläkin, vältin riitoja ja koetin niellä katkeran katumukseni ja syvän inhoni!"

"Jane, en tahdo kiduttaa sinua vastenmielisillä yksityiskohdilla, vaan tahdon muutamin voimakkain sanoin ilmaista sanottavani. Elin neljä vuotta yhdessä tuon naisen kanssa, ja sinä aikana hän totisesti koetteli minua. Hänen luonteensa kypsyi ja kehittyi peloittavan nopeasti, hänen paheensa versoivat voimakkaina — kauhean voimakkaina — vain julmuus olisi voinut tukahuttaa niitten kasvua, ja minä en tahtonut olla julma. Kuinka kääpiömäinen olikaan hänen älynsä ja kuinka jättiläismäiset hänen huonot taipumuksensa! Mitä kirousta nuo taipumukset tuottivatkaan minulle! Bertha Mason — kunniattoman äidin todellinen tytär — antoi minun tuntea kaikki ne kauhut, kaiken sen alennuksen ja häpeän, jotka odottavat siveettömään ja juomahimoiseen naiseen sidottua miestä."

"Veljeni oli tällä välin kuollut, ja noitten neljän vuoden kuluttua kuoli isänikin. Olin nyt enemmän kuin tarpeeksi rikas — kuitenkin peloittavan köyhä. Huonoin, turmeltunein ja alhaisin olento, mitä milloinkaan olen nähnyt, oli alituisena seuranani ja lain ja yhteiskunnan säädösten mukaan osa minusta. Enkä voinut edes päästä hänestä laillisesti eroon, sillä lääkärit olivat nyt huomanneet, että minun vaimoni oli hullu — huono elämä oli ennen aikojaan herättänyt hänessä piilevät mielipuolisuuden idut. Jane, sinä et pidä kertomuksestani, sinä näytät melkein sairaalta — jätänkö loput toistaiseksi?"

"Ei, sir, kertokaa nyt loppuun asti. Säälin teitä — säälin teitä sydämeni pohjasta."

"Jane, muutamien ihmisten sääli on turmiollinen ja loukkaava almu, jonka vastaanottaja on oikeutettu sinkoamaan vasten antajan kasvoja, mutta tuollainen sääli kuuluu vain tunteettomille ja kylmille sydämille, se on viheliäistä, itsekästä tuskaa johon yhtyy vastenmielisyys ja halveksinta valittajaa kohtaan. Mutta sellaista ei ole sinun säälisi, Jane, sellaista ei ole se tunne, jota ilmeesi tällä hetkellä on tulvillaan, joka säteilee silmistäsi, paisuttaa sydäntäsi ja panee kätesi värisemään minun kädessäni. Sinun säälisi, lemmikkini, on rakkauden kärsivä äiti, jonka tuskista syntyy jumalainen intohimo. Minä otan vastaan säälisi, Jane, anna sinä sen tyttärelle vapaus — sylini odottaa sinua."

"Jatkakaa, sir, mitä teitte huomatessanne, että hän oli hullu."

"Jane, olin epätoivon partaalla, ja vain pieni jäännös itsekunnioitusta esti minua syöksymästä kuiluun. Maailman silmissä olin epäilemättä mustimman häpeän peittämä, mutta päätin olla puhdas omissa silmissäni, inhosin hänen paheitansa ja sielullisia puutteitansa ja tahdoin pysyä niistä kokonaan erilläni. Yhteiskunta yhdisti minut kuitenkin vielä häneen, minun täytyi nähdä ja kuulla häntä joka päivä, hänen hengityksensä myrkytti ilman, ja sitäpaitsi muistin kerran olleeni hänen miehensä — tuo ajatus on aina ollut minulle sanomattoman vastenmielinen — ja tiesin, että en saisi toista, parempaa naista vaimokseni niin kauan kuin hän eläisi — kaiken todennäköisyyden mukaan hän tulisi elämään yhtä kauan kuin minäkin, vaikka hän olikin viisi vuotta minua vanhempi (siinäkin asiassa oli hänen perheensä valehdellut minulle), sillä hänen ruumiinrakenteensa oli yhtä vankka kuin hänen mielensä heikko. Kaksikymmentäkuusivuotiaana olin siis toivoton."

"Eräänä yönä heräsin hänen ulvontaansa (hänet oli tietysti suljettu eri huoneeseen senjälkeen kuin lääkärit olivat julistaneet hänet mielipuoleksi) — oli polttavan kuuma länsi-Intian yö ja ilmassa tuntui painostusta kuin myrskyn edellä. En voinut nukkua, vaan nousin avaamaan ikkunan. Ilma oli kuin täynnä tulikivihöyryjä, eikä missään tuntunut virkistävää tuulenhenkäystä. Moskiittoja leijaili sisään, ne lentelivät suristen huoneessa; meri jonka kohinan kuulin ikkunaani, vyöryi raskaana kuin maanjäristys, ja mustia pilviä ajeli sen yllä. Kuu oli juuri laskeutumaisillaan aaltoihin täyteläisenä ja punaisena kuin hehkuva tulipallo, se heitti viimeisen kerran verisen katseensa maailmaan, jota nouseva myrsky värisytti. Ympäristö ja ilma tekivät minut sairaaksi, korvissani kaikuivat vieläkin mielipuolen huudot ja välistä erotin niistä oman nimeni — miten pirullisen vihan vallassa hän lausuikaan sen! — ja sanoja sellaisia, joitten keksimisessä ei alhaisinkaan portto olisi voittanut häntä. Vaikka välillämme oli kaksi huonetta, kuulin joka sanan, sillä länsi-intialaisen talon ohuet seinät eivät kyenneet vaimentamaan hänen petomaista ääntelyään."