"Tuollaisella puheella teet minut valehtelijaksi ja tahraat kunniaani. Olen sanonut sinulle, että en tule muuttumaan, ja sinä selität vasten kasvojani, että muutun. Ja kuinka vääriä ovat tuomiosi, kuinka nurinkurisia mielipiteesi! Onko parempi ajaa lähimäisensä epätoivoon kuin rikkoa ihmisten tekemää lakia — kun tuo rikkomus ei edes vahingoita ketään. Eihän sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joita voisit loukata elämällä kanssani."
Tämä oli totta, ja hänen puhuessaan alkoi sekä järkeni että omatuntoni soimata minua ja sanoa, että tein huutavaa vääryyttä vastustaessani häntä. Niitten ääni oli melkein yhtä kuuluva kuin tunteen, joka rajusti vaati: "Oh, suostu! Ajattele hänen onnettomuuttaan — ajattele, mihin vaaraan syökset hänet, jos jätät hänet yksin, muista hänen rajua luonnettaan ja sitä välinpitämättömyyttä, mikä tavallisesti seuraa epätoivoa — tyynnytä hänet, pelasta hänet, rakasta häntä, sano, että rakastat häntä ja tahdot olla hänen omansa. Kuka maailmassa välittäisi sinusta ja kuka pahentuisi siitä, mitä sinä teet."
Vastaus oli vieläkin järkähtämätön. "Minä välitän itsestäni. Mitä yksinäisempi, ystävättömämpi ja turvattomampi olen, sitä enemmän tahdon kunnioittaa itseäni. Tahdon noudattaa Jumalan säätämää, ihmisten pyhittämää lakia. Tahdon seurata periaatteita, jotka omaksuin ollessani terve eikä sairas, kuten nyt. Lait ja periaatteet eivät merkitse mitään aikana, jolloin ei ole kiusauksia, ne ovat tällaisia hetkiä varten kuin tämä, hetkiä, jolloin sekä ruumis että sielu kapinoi niitä vastaan. Ne ovat sitovia ja niitten tulee pysyä loukkaamattomina. Jos loukkaan niitä omassa erikoistapauksessani, missä on silloin niiden arvo? Niillä on arvonsa — sen olen aina uskonut, ja jollen voi uskoa sitä nyt, johtuu se sairaudestani — mielettömyydestäni tällä hetkellä, jolloin suonissani virtaa tulta ja sydämeni sykkii niin kiihkeästi, etten voi laskea sen lyöntejä. Tällä hetkellä en voi nojautua muuhun kuin ennen omaksumiini mielipiteisiin ja määritelmiin, ja niistä löydän jalansijan."
Niin tein. Mr. Rochester luki ilmeestäni päätökseni. Hänen raivonsa oli nyt noussut ylimmilleen ja hänen täytyi hetkiseksi antautua sen valtaan, seurasi sitten mitä seurasi. Hän kulki kiivaasti huoneen poikki, tarttui käsivarteeni ja iski kätensä vyötäisilleni. Hän näytti tahtovan musertaa minut leimuavalla katseellaan — ruumiillisesti tunsin sinä hetkenä olevani heikko kuin ruoko, jonka tuuli minä hetkenä tahansa voi viskata hehkuvaan uuniin, mutta henkisesti olin voitolla ja tunsin olevani turvattu. Sielulla on onneksi tulkkinsa — usein itsetiedoton, mutta aina varma — silmissä. Katseeni kohtasi hänen katseensa, huokasin vaistomaisesti nähdessäni hänen hehkuvat kasvonsa, hänen otteensa oli tuskallinen ja ylenmäärin rasittuneet voimani melkein lopussa.
"En ole koskaan nähnyt", sanoi hän kiristäen hampaitaan, "mitään niin haurasta ja samalla niin taipumatonta. Hän on kuin ruoko käsissäni", — hän ravisti minua kiivaasti — "voisin lannistaa hänet kahden sormeni väliin, ja mitä hyötyä siitä olisi jos taivuttaisin ja murtaisin hänet? Hänen silmissään näen itsenäisen, kesyttömän, vapaan olennon, se katselee minua uhmaten, ylpeänä, voitonvarmana. Mitä ikinä teenkään häkille, en koskaan saavuta tuota kesytöntä, kaunista lintua ja jos murran hauraan vankilan, päästän vain vangin vapaaksi. Vankilan voisin vallata, mutta sen asukas liitäisi sinistä taivasta kohti ennenkuin voisin edes sanoa itseäni sen maallisen majan omistajaksi. Ja juuri sinua, sielu — sinä luja ja vapaa, puhdas ja kaunis — sinua minä ikävöin eikä vain hentoa asuntoasi. Sinä voisit lentää luokseni suloisena ja vapaana ja tehdä pesäsi sydämeeni, mutta jos väkivallalla yrittäisin saada sinut omakseni, haihtuisit käsistäni kuin tuoksu, jota en vielä ehtinyt tunteakaan. Oh, tule, Jane, tule!" Hän hellitti otteensa ja vain katsoi minuun. Tuota katsetta oli paljon vaikeampi vastustaa kuin hänen äskeistä raivoansa, mutta olisi ollut mieletöntä taipua nyt enää. Olin uhmannut hänen raivoansa ja masentanut sen, minun täytyi nyt välttää hänen suruansa. Vetäydyin ovelle.
"Sinä menet, Jane!"
"Minä menen, sir."
"Sinä jätät siis minut."
"Niin."
"Et siis tule? Et siis tahdo olla lohdutukseni, viihdyttäjäni? Syvä rakkauteni, raju tuskani, kiihkeät rukoukseni eivät siis merkitse mitään?"