Tottelin häntä vaivoin. Hetken kuluttua seisoin tuossa kirkkaassa, siistissä keittiössä — aivan tulen ääressä — vapisevana ja sairaana. Tiesin hyvin, että näytin villiltä, aavemaiselta ja tuulenpieksemältä. Molemmat neidit, heidän veljensä, Mr. St. John, ja vanha palvelija tuijottivat minuun.
"St. John, kuka se on?" kuulin toisen kysyvän.
"En tiedä, löysin hänet oven edestä", oli vastaus.
"Kylläpä hän on valkoinen", sanoi Hanna.
"Kalpea kuin kuolema", oli vastaus. "Hän kaatuu, antakaa hänelle tuoli."
Päätäni huimasi ja horjahdin, mutta en kaatunut, sillä minulle työnnettiin nojatuoli. Olin vielä tajuissani, vaikka en sillä hetkellä voinutkaan puhua.
"Kenties hän virkistyisi, jos saisi juoda. Hanna, tuo tänne lasillinen vettä. Mutta kuinka hän on huonon näköinen — kuinka veretön ja laihtunut!"
"Aivankuin aave."
"Onko hän sairas vai nälkäinen?"
"Luultavasti nälkäinen. Hanna, onko tuossa maitoa? Anna se tänne ja tuo pala leipää."