"Tarvitsen, sir, toivon, että joku todellinen ihmisystävä osoittaa minulle mahdollisuuden saada työtä, jota osaisin tehdä ja jolla voisin ansaita elatukseni, vaikkakin kuinka vaatimattoman."
"En tiedä, olenko todellinen ihmisystävä, mutta olen ainakin halukas auttamaan teitä mikäli suinkin osaan noin kiitettävässä tarkoituksessa. Sanokaa minulle siis ensiksi, mitä työtä olette tottunut tekemään ja mitä osaatte tehdä."
Olin nyt lopettanut teenjuontini. Juoma oli suuresti virkistänyt minua sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tunsin voivani seisoa lujana nuoren, ankaran tuomarini edessä.
"Mr. Rivers", sanoin ja katsoin lujasti ja avonaisesti hänen tutkiviin silmiinsä, "te ja sisarenne olette tehneet minulle suuren palveluksen — suurimman, mitä ihminen voi tehdä lähimmäiselleen. Teidän jalomielinen vieraanvaraisuutenne on pelastanut minut kuolemasta. Tämän hyväntyönne kautta on teillä oikeus vaatia minulta rajatonta kiitollisuutta, vieläpä osittaista luottamustakin. Tahdon kertoa teille tarinastani niin paljon kuin voin häiritsemättä omaa mielenrauhaani, turvallisuuttani — sekä sielullista että ruumiillista — ja toisten rauhaa ja turvallisuutta."
"Olen orpolapsi. Isäni oli pappi, mutta vanhempani kuolivat ennenkuin voin oppia tuntemaan heitä. Kasvoin riippuvaisessa asemassa ja sain koulusivistykseni armeliaisuuslaitoksessa. Voin sanoa teille sen laitoksen nimen, jossa vietin kuusi vuotta oppilaana, kaksi opettajana — se oli Lowoodin orpokoti ——shiressä. Olette kenties kuullut puhuttavan siitä, Mr. Rivers — pastori Robert Brocklehurst on sen rahastonhoitaja."
"Olen kuullut Mr. Brocklehurstista ja nähnyt hänen koulunsa."
"Noin vuosi sitten jätin Lowoodin ruvetakseni kotiopettajaksi. Sain hyvän paikan ja olin onnellinen. Noin neljä päivää ennenkuin tulin tänne, olin pakotettu jättämään paikkani. Lähtöni syytä en voi enkä saa mainita — se olisi tarpeetonta, vieläpä vaarallista, eikä tuntuisi uskottavalta. Mikään häpeä ei tahri minua, olen yhtä syytön kuin te kolme. Olen onneton, ja tulen luultavasti pysymään onnettomana vielä hyvän aikaa, sillä ne tapahtumat, jotka karkoittivat minut talosta, missä olin löytänyt paratiisin, olivat sekä kauheat että kummalliset. Suunnitellessani lähtöäni otin huomioon vain kaksi seikkaa: minun oli paettava viipymättä ja salaa, ja senvuoksi täytyi minun jättää kaikki, mitä omistin, lukuunottamatta pientä vaatemyttyä, jonka kiireissäni ja tuskassani jätin vaunuun, joka toi minut Whitcrossiin. Tulin siis täysin turvattomana tähän seutuun. Nukuin kaksi yötä taivasalla ja kuljeskelin kaksi päivää pääsemättä kertaakaan kynnyksen yli. Vain kaksi kertaa sain maistaa ruokaa näinä päivinä. Uupuneena, nälkään nääntyvänä ja onnettomana olin juuri antamaisillani epätoivolle vallan, kun te, Mr. Rivers, ette sallinut minun kuolla nälkään ovenne eteen vaan otitte minut taloonne. Tiedän, mitä sisarenne ovat tehneet hyväkseni sen jälkeen, ja olen yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa heidän välittömälle, sydämelliselle myötätunnolleen kuin teidän kristilliselle armeliaisuudellenne."
"Älä vaadi häntä puhumaan enää tällä kerralla, St. John", sanoi Diana, kun vaikenin. "Hän ei nähtävästi vielä kestä mielenliikutusta. Tulkaa nyt istumaan sohvaan, Miss. Elliot."
Vaistomaisesti säpsähdin kuullessani uuden nimeni, jonka jo olin unohtanut. Mr. Rivers, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, pani sen heti merkille.
"Sanoitte, että nimenne on Jane Elliot", huomautti hän.