"Niin sanoin, ja sitä nimeä aion tästälähin käyttää, mutta se ei ole oikea nimeni, ja kun kuulen sen, tuntuu se oudolta."
"Ettekö tahdo sanoa oikeata nimeänne?"
"En, pelkään monenlaisia ilmitulemisia, jotka kaikki pakottaisivat minut siihen, jota tahdon välttää."
"Olette aivan oikeassa", sanoi Diana. "Jätä toki hänet rauhaan hetkeksi, St. John."
Mutta kun St. John oli miettinyt hetkisen, aloitti hän uudelleen yhtä järkähtämättömänä kuin ennenkin:
"Te ette tahdo kauan käyttää hyväksenne vierasvaraisuuttamme; näen, että haluaisitte mahdollisimman pian vapautua sisarteni myötätunnosta ja ennen kaikkea minun armeliaisuudestani (huomaan erittäin hyvin tekemänne eron, enkä kielläkään sen oikeutusta) — tahdotte tulla riippumattomaksi meistä — eikö niin?"
"Tahdon, olen jo sanonutkin sen. Näyttäkää minulle, mistä voin saada työtä tai kuinka voin sitä etsiä, sitten antakaa minun mennä vaikka halvimpaan majaan, mutta siihen saakka sallikaa minun olla täällä — olisi kauheata koettaa taaskin kodittomuuden tuskia."
"Tietysti, teidän pitää jäädä tänne", sanoi Diana ja laski valkean kätensä pääni päälle. "Teidän pitää jäädä", toisti Mary yksinkertaisella, vilpittömällä tavallaan, joka näytti olevan hänelle ominainen.
"Te näette, että sisareni pitävät teitä luonaan mielellään, kuten heistä olisi hauskaa hoivata paleltunutta lintua, joka kylmänä talvipäivänä olisi eksynyt heidän ikkunalleen. Minä puolestani olen taipuvaisempi hankkimaan teille mahdollisuuden pitää itse huolta itsestänne, ja koetankin pyrkiä siihen, mutta ottakaa huomioon, että vaikutusvaltani on pieni. Olen vain köyhän maalaisseurakunnan pappi, ja apuni tulee olemaan mitä vaatimattominta laatua. Ja jos te halveksitte niukkoja olosuhteita, neuvon teitä kääntymään vaikutusvaltaisemman auttajan puoleen."
"Hän on jo sanonut suostuvansa mihin kunnialliseen työhön tahansa, jota vain osaa tehdä", vastasi Diana minun, puolestani, "ja sinä tiedät, St. John, että hän ei voi valita auttajiaan vaan on pakotettu tulemaan toimeen niin särmikkään ihmisen kanssa kuin sinun."