"Minä rupean ompelijaksi, palvelijaksi, lapsentytöksi, jos muuta neuvoa ei ole", sanoin.
"Hyvä on", sanoi St. John kylmästi, "jos sellainen on mielenlaatunne, lupaan auttaa teitä aikoinani ja omalla tavallani."
Hän otti nyt kirjan, jota oli lukenut teenjuontiin saakka. Minä vetäydyin pian pois, sillä olin puhunut ja ollut ylhäällä niin kauan kuin nykyinen tilani salli.
Kolmaskymmenes luku.
Mitä enemmän opin tuntemaan Moor-Housen asukkaita, sitä enemmän pidin heistä. Jo parin päivän kuluttua olin siksi toipunut, että voin olla ylhäällä koko päivän ja tehdä pieniä kävelyltäkin. Voin olla Dianan ja Maryn mukana kaikissa heidän puuhissaan, keskustelin heidän kanssaan niin paljon kuin heitä halutti ja autoin heitä milloin ja missä he vain sallivat. Tämä seurustelu virkisti minua suuresti, ja sen viehätys oli minulle aivan uutta, sillä vasta ensi kerran eläissäni sain nyt maistaa täysin samanmielisten ja samantunteisten ystävien seuraa.
Minä pidin samoista kirjoista kuin he, kaikki, mikä miellytti heitä, miellytti minuakin ja minkä he hyväksyivät, sen hyväksyin minäkin. He pitivät yksinäisestä kodistansa. Minuakin viehätti suuresti tuo harmaa, pieni, vanhanaikainen talo mataline kattoineen, ristikkoikkunoineen, rappeutuneine seinineen, käytävineen, jota korkeat, vuorituulten käpristämät hongat reunustivat, ja villeine, puksipuun peittämine puutarhoineen, jossa vain karuimmat kukkalajit menestyivät. He olivat sydämestään kiintyneet punertaviin kanervakankaisiin talonsa ympärillä, sanajalkain peittämään laaksoon, johon kivinen polku johti suoraan heidän portiltaan, ja laidunmaihin, jotka ulottuivat kankaalle saakka ja joilla kulki puolivillejä lammaslaumoja pienine pörröisine karitsoineen. Ymmärsin heidän kiintymyksensä ja tunsin itse samanlaista. Tajusin paikan viehätyksen. Tunsin sen yksinäisyyden tenhon, nautin kukkuloitten aaltoilevista ääriviivoista ja siitä väriloistosta, joka levisi yli sammalmättäitten, kukkivan kanervikon, orjantappurapensaitten ja vaaleanharmaitten graniittilohkareitten. Kaikki nämä yksityiskohdat tuottivat yhtä puhdasta ja vilpitöntä iloa minulle kuin ystävilleni. Me näimme kauneutta kaikessa ja nautimme kaikesta — myrskystä ja hiljaisten tuulten huminasta, rajuilmasta ja tyvenistä illoista, kuutamoisista ja pilvisistä öistä — kaikki löysi vastakaikua sydämessämme, niin minun kuin heidän.
Sisällä huoneessa tulimme yhtä hyvin toimeen keskenämme. He olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä, mutta minä seurasin innokkaasti niitä tiedon polkuja, joita he olivat viitoittaneet minulle. Ahmin kirjoja, joita sain heiltä lainaksi, ja odotin jännityksellä iltaa, jolloin sain heidän kanssaan keskustella päivällä lukemieni sivujen johdosta. Vaihdoimme ajatuksia ja mielipiteitä ja kaikessa sovimme mitä parhaiten yhteen.
Jos joku oli johtaja kolmiossamme, oli se Diana. Hän oli ulkonaisesti minua paljon etevämpi, kaunis ja voimakas. Henkisesti hän oli niin rikas, joustava ja tulvillaan elämää, että sekä ihmettelin että ihailin häntä. Minä saatoin puhella vilkkaasti ja eloisasti illan alussa, mutta väsyin pian, ja silloin oli suurin iloni istua jakkaralla Dianan jalkojen juuressa ja kuunnella vuoroin häntä ja Maryä heidän syventyessään perinpohjin keskustelukysymykseen, jota minä olin vain koskettanut. Diana tarjoutui opettamaan minulle saksaa. Se oli minusta hauskaa. Huomasin, että opettajana olo miellytti häntä ja sopi hänelle, kuten oppilaansa oleminen minulle. Me tarvitsimme toisiamme, ja seurauksena oli mitä lujin molemminpuolinen ystävyys. He keksivät, että osasin piirtää, ja kohta sain heidän siveltimensä ja värilaatikkonsa käytettävikseni. Taitoni, joka tässä ainoassa suhteessa oli suurempi kuin heidän, hämmästytti ja ihastutti heitä. Mary istui tuntikausia katsellen työtäni, sitten hän tahtoi ottaa tunteja, ja opinhaluinen, älykäs ja ahkera oppilas hän olikin. Näissä puuhissa kului päivä kuin tunti ja viikko kuin päivä.
Mitä tulee Mr. St. Johniin, ei tuo niin nopeasti ja luonnollisesti kehittynyt läheinen tuttavuus, joka vallitsi hänen sisartensa ja minun välillä, ulottunut häneen. Osaksi johtui se siitäkin seikasta, että hän verrattain harvoin oli kotona. Käynnit harvaanasutun pitäjän sairaitten ja köyhien luona näyttivät ottavan suurimman osan hänen ajastaan. Ei mikään sää voinut estää häntä näistä viran toimituksista. Yhdentekevää, satoiko vai paistoiko aurinko — joka päivä, lopetettuaan lukunsa aamulla, hän otti hattunsa ja lähti isänsä vanhan lintukoiran Carlon seuraamana käynneilleen — en tiedä, tekikö hän sen rakkaudesta vaiko velvollisuudentunnosta. Väliin, kun ilma oli hyvin epäsuotuisa, tahtoivat sisaret häntä jäämään kotiin. Silloin hän sanoi, huulillaan omituinen, mieluummin juhlallinen kuin iloinen hymy:
"Ja jos annan pienen tuulenpuuskan tai sadepisaran estää itseäni näistä helpoista töistä, mitenkä silloin valmistaudun sitä tulevaisuutta varten, jonka olen valinnut itselleni?"