Diana ja Mary vastasivat tähän tavallisesti huoaten, ja jäivät joksikin aikaa surullisten mietteitten valtaan. Mutta paitsi hänen alituista poissaoloaan esti toinenkin seikka meitä tulemasta lähemmiksi ystäviksi. Hän näytti olevan umpimielinen, miettiväinen, hautova luonne. Niin innokas kuin hän olikin papillisissa tehtävissään, niin moitteettomat kuin hänen elämänsä ja tapansa olivatkin, ei hän kuitenkaan näyttänyt nauttivan sitä mielen kirkkautta, sitä sisäistä tyydytystä, jonka pitäisi olla jokaisen vilpittömän kristityn ja ihmisystävän palkka. Usein iltaisin, istuessaan ikkunan luona kirjoituspöytänsä ääressä, hän lakkasi lukemasta tai kirjoittamasta, nojasi leukansa käteensä ja antautui ajatusten valtaan — en tiedä minkälaisten, mutta silmien levottomasta välkkeestä ja taajoista rävähdyksistä saattoi nähdä, että ajatukset olivat raskaita ja kiihdyttäviä.
Luulen myöskin, että luonto ei hänelle ollut sama tyhjentymätön nautinnon lähde kuin hänen sisarilleen. Vain kerran kuulin hänen lausuvan julki ihastuksensa kukkuloitten jylhään kauneuteen ja myötäsyntyisen kiintymyksensä vanhaan, harmaaseen taloon, jota hän sanoi kodikseen, mutta hänen äänensävynsä ilmaisi enemmän alakuloisuutta kuin nautintoa, eikä hän koskaan samoillut kangasmailla etsien niiden viihdyttävää rauhaa ja nauttien niistä tuhansista hiljaisista iloista, joita ne voivat tarjota.
Koska hän oli vähäpuheinen, kului jonkun aikaa ennenkuin sain tilaisuutta katsahtaa hänen sieluunsa. Ensi kerran sain siitä aavistuksen kuullessani hänen saarnaavan kirkossaan Mortonissa. Toivoisin voivani kuvata tuota saarnaa, mutta se käy yli voimieni. En osaa edes selittää sitä vaikutusta, jonka se teki minuun. Hän alkoi levollisena, ja mitä tulee ääneen ja ulkonaiseen esitykseen, pysyi hän levollisena loppuun asti, mutta ennen pitkää tunsi, kuinka hänen sanoistaan huokui voimakasta, joskin läpeensä hillittyä paatosta, joka nousi, kiihtyi ja vaikutti ahdistavasti kuulijaan. Hänen voimakas puheensa järkytti ja hämmästytti kuulijaa, mutta rakkauden lempeätä kieltä ei se ollut. Kaiken läpi henki omituinen katkeruus ja lohdullisuuden puute, useassa kohdin tuntui Calvinin vaikutusta — viittauksia armonvalitsemis- ja kadotusoppiin, jotka kaikki kuuluivat ankaroilta kuin tuomion sanat. Sensijaan että hänen saarnansa olisi tehnyt minut paremmaksi ja levollisemmaksi, tunsin sanomatonta alakuloisuutta hänen lopetettuaan puheensa, sillä minusta tuntui — en tiedä oliko toisten laita samoin — että kuulemani kaunopuheisuus pulppusi syvästä, pettymyksien hämmentämästä, tyydyttämättömien kaipausten ja levottomien intohimojen kuohuttamasta lähteestä. Olin varma, että St. John Rivers, niin nuhteeton, tunnollinen ja työintoinen kuin hän olikin, ei ollut vielä löytänyt sitä Jumalan rauhaa, joka käy yli ymmärryksen, yhtä vähän, niin arvelin, kuin minä itse, joka salassa yhä kipeästi kaipasin epäjumalaani ja kadotettua paratiisiani. Tämä tuska, johon viime aikoina olen välttänyt koskettamasta, piti vieläkin armotonta ylivaltaa sielussani.
Sillävälin oli kuukausi kulunut. Dianan ja Maryn piti kohta jättää Moor House ja palata tuohon aivan toisenlaiseen elämään, mikä odotti heitä eräässä etelä-Englannin suurista, komeista kaupungeista. He olivat siellä kotiopettajattarina perheissä, joitten rikkaat ja ylpeät jäsenet pitivät heitä vain vaatimattomina käskynalaisina, eivät tunteneet heidän synnynnäistä hienostustaan eivätkä panneet heidän lahjoilleen sen suurempaa arvoa kuin kokkinsa taitavuudelle tai kamarineitsyittensä aistille. Mr. St. John ei ollut vielä sanonut mitään siitä toimesta, jonka hän oli luvannut hankkia minulle, ja kuitenkin oli jo tärkeätä, että saisin jonkinlaisen paikan. Eräänä aamuna, jäätyäni hänen kanssaan kahdenkesken vierashuoneeseen, uskalsin lähestyä ikkunakomeroa, josta hänen kirjoituspöytänsä ja nojatuolinsa olivat tehneet jonkinlaisen lukupyhätön, aikoen ottaa asian puheeksi, vaikka en vielä tietänytkään, minkälaiseksi muodostaisin kysymykseni. Vaikeata olikin murtaa sitä vaiteliaisuuden jäätä, joka oli kiteytynyt hänen ympärilleen. Hän säästi kuitenkin minulta tämän vaivan aloittamalla keskustelun itse.
Hän katsahti työstään, kun tulin lähemmäksi, ja sanoi: "Teillä on jotakin kysyttävää minulta?"
"Niin on. Tahtoisin tietää, oletteko kuullut jostakin paikasta, johon voisin tarjoutua."
"Keksin jotakin teitä varten kolme viikkoa sitten, mutta näytitte sekä viihtyvän hyvin täällä että olevan hyödyksi sisarilleni, jotka nähtävästi ovat kiintyneet teihin ja nauttivat suuresti seurastanne, en tahtonut häiritä hupaisuuttanne ennenkuin heidän lähestyvä lähtönsä tekisi teidänkin lähtönne välttämättömäksi."
"He lähtevät kolmen päivän kulutta, eikö niin?"
"Kyllä, ja kun he lähtevät, palaan minä Mortonin pappilaan. Hanna tulee mukanani, ja tämä vanha talo suljetaan."
Odotin hetkisen toivoen, että hän jatkaisi aloittamaansa keskustelua, mutta hänen ajatuksensa näyttivät jo saaneen toisen suunnan ja hän oli luultavasti jo unohtanut minut ja asiani. Olin pakotettu palauttamaan hänet tuohon minulle niin tärkeään kysymykseen.