Hän teki tämän kysymyksen nopeasti ja näytti melkein odottavan harmistumista ja halveksivaa kieltoa minun puoleltani, koska hän ei tuntenut ajatuksiani, joskin arvasi muutamia niistä, eikä voinut tietää, missä valossa katselin asiaa. Tarjottu toimi oli kylläkin vaatimaton, mutta ainakin saisi siinä taatun turvapaikan, ja sellaista juuri tarvitsinkin. Työtä tulisi paljon, mutta olisin paljon riippumattomampi kuin ollessani kotiopettajattarena rikkaassa talossa, ja mitään häpeällistä, mitään arvotonta, mitään alentavaa ei siinä olisi. Tein päätökseni.
"Kiitän teitä tarjouksestanne, Mr. Rivers, ja otan sen vastaan kaikesta sydämestäni."
"Mutta ymmärrättekö minua?" sanoi hän. "Se on kyläkoulu, oppilaanne ovat vain köyhiä tyttöjä — mökin lapsia, korkeintaan maanviljelijäin tyttäriä. Teidän ei tarvitse opettaa muuta kuin kutomista, ompelemista, sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa. Mitä teette kaikilla taidoillanne? Mitä teette suurimmalla osalla itseänne — tunteillanne, taipumuksillanne?"
"Säästän ne kunnes niitä tarvitaan. Ne kyllä säilyvät."
"Tiedätte siis, mihin ryhdytte."
"Tiedän."
Hän hymyili, ei katkerasti ja surullisesti, vaan tyytyväisenä ja mielissään.
"Ja koska aiotte alkaa työnne?"
"Menen katsomaan taloani huomenna, ja avaan koulun ensi viikolla, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Hyvä on — olkoon niin sitten."