"On hyvin vaikeata vastustaa omia taipumuksiansa ja pitää tunteitansa kurissa, mutta kokemuksesta tiedän, että se ei ole mahdotonta. Jumala on antanut meille kyvyn jossakin suhteessa muodostaa oman kohtalomme, ja kun tunnemme tarvitsevamme tukea, jota emme voi saada, kun oma tahtomme kapinoi ja pyrkii poluille, joita emme voi seurata, ei meidän tarvitse nääntyä eikä joutua epätoivoon. Meidän on silloin vain etsittävä toista ravintoa sielullemme. Yhtä voimakasta kuin se kielletty hedelmä, jota himoitsimme, ja kenties puhtaampaa, ja raivattava harhaileville jaloillemme uusi tie, yhtä suora ja leveä kuin se, minkä kohtalo oli meiltä sulkenut, joskin kenties kivikkoisempi."
"Vuosi sitten olin itse sanomattoman onneton, koska luulin erehtyneeni valitessani papin ammatin, jonka yksitoikkoiset velvollisuudet väsyttivät minua kuolemaan saakka. Mieleni paloi levottomampaan ja toimeliaampaan elämään, tahdoin olla kirjailija, taiteilija, puhuja — mitä tahansa, kunhan ei vain pappi. Valtiomiehen ja sotilaan kunnian- ja vallanhimoinen sydän sykki papinkauhtanani alla. Elämäni tuntui niin sietämättömältä että sen täytyi muuttua toiseksi, muuten en jaksaisi elää. Kaiken pimeyden ja taistelun jälkeen välähti mielessäni vihdoin valkeus. Kahleet, jotka sitoivat sieluni, aukesivat, kuulin taivaasta äänen, joka kutsui minua kokoomaan kaikki voimani, levittämään siipeni ja kohoamaan korkeampiin ilmapiireihin. Jumalalla oli minulle kutsumus, tehtävä, jota varten tarvittiin voimaa, taitoa, rohkeutta ja kaunopuheisuutta, kaikkia sotilaan, valiomiehen ja puhujan parhaita ominaisuuksia, sillä kaikki ne keskittyvät hyvään lähetyssaarnaajaan."
"Päätin siis ruveta lähetyssaarnaajaksi. Siitä saakka muuttui mielentilani, tunsin vapautuvani ja avartuvani, ja kahleista jäi jäljelle ainoastaan kipeät arvet, jotka vain aika voi parantaa. Isäni vastusti päätöstäni, mutta hänen kuolemansa jälkeen ei mikään laillinen syy estä minua. Minun on vain järjestettävä muutamia asioita, hankittava toinen pappi Mortoniin, katkaistava muutamia tunnesiteitä, taisteltava viimeinen taistelu inhimillistä heikkoutta vastaan — ja olen varma että suoriudun siitä voittajana, koska olen päättänyt voittaa — sitten jätän Europan ja lähden itään."
Hän sanoi tämän hillityllä, mutta pateettisella tavallaan, ja lakattuaan puhumasta ei hän katsellut minua, vaan laskevaa aurinkoa, johon minäkin katsoin. Molemmat olimme kääntyneet pois polusta, joka pelloilta johti veräjälle. Emme olleet kuulleet askeleita ruohoiselta polulta, vaan ainoa kuulemamme ääni oli ollut laakson läpi virtaavan puron solina, eikä ollut ihme jos säpsähdimme kun äkkiä kuulimme iloisen, hopeanheleän äänen:
"Hyvää iltaa, Mr. Rivers! Hyvää iltaa, vanha Carlo! Koiranne on nopeampi tuntemaan ystävänsä kuin te, sir, se teroitti korviaan ja heilutti häntäänsä kun vielä olin kaukana laaksossa, ja te käännätte selkänne minulle vielä nytkin."
Se oli totta. Vaikka Mr. Rivers olikin ensi äänet kuultuaan hätkähtänyt kuin olisi salama halkaissut pilven hänen päänsä yläpuolella, seisoi hän vieläkin samassa asennossa kuin missä puhuja oli hänet yllättänyt — nojautuneena veräjään, katse suunnattuna länteen. Hän kääntyi vihdoinkin, verkalleen ja levollisesti. Hänen rinnalleen oli noussut olento, joka minusta näytti ilmestykseltä. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, suloinen ja nuorekas. Hänen hennon vartalonsa muodot olivat moitteettoman kauniit, ja kun hän kohotti päätään hyväiltyään Carloa ja viskasi pois pitkän harsonsa, tuli näkyviin säteilevän kauniit kasvot. Täydellinen kauneus on voimakas sanontatapa, mutta en kuitenkaan epäröi käyttää sitä puhuessani hänestä. Viehättävämpää olentoa en koskaan ole nähnyt Albionin kostean taivaan alla. Mitään ei puuttunut, mitään vikaa ei voinut löytää hänen kauneudestaan: hänellä oli hienot, säännölliset kasvot, silmät kuin vanhoilla, suloisilla muotokuvilla, suuret, tummat ja ihanat, ja niitten tenhoa lisäsi pitkät ripset ja hienosti vedetyt kulmakarvat. Otsa oli tasainen ja valkea ja muodosti kauniin vastakohdan raikkaille, ruusuisille poskille, jotka olivat soikeat ja hienot, huulet olivat punaiset, täyteläiset ja kaunismuotoiset, hampaat tasaiset ja helmenvalkeat, leuka siro ja pieni, Runsaat ruskeat kiharat täydensivät hänen ihanteellisen kauneutensa. Katselin ihmetellen tätä suloista olentoa ja ihailin häntä sydämeni pohjasta. Luonto oli tuhlannut parhaat antimensa tälle onnelliselle, joka varmaan oli tuon muuten niin kitsaan äitipuolen lempilapsi.
Mitähän St. John Rivers ajatteli tästä maallisesta enkelistä? Luonnollisesti tulin ajatelleeksi tätä, kun näin hänen kääntyvän katsomaan häntä, ja yhtä luonnollisesti etsin vastausta hänen kasvoistaan. Hän oli jo kääntänyt katseensa kaunottaresta ja tarkasti nyt vaatimatonta tuhatkaunokimppua veräjän vieressä.
"Kaunis ilta, mutta jo liian myöhäinen, jotta voisitte olla yksin ulkona", sanoi hän musertaen jalallaan pienten kukkien lumivalkeat terät.
"Oh, olen vasta tänä iltana tullut kotiin S:stä." (hän mainitsi suuren, kahdenkymmenen peninkulman päässä olevan kaupungin nimen). "Isä kertoi, että olette jo avannut koulunne, ja että uusi opettajatar oli tullut, ja niin panin hatun päähäni teenjuonnin jälkeen ja juoksin rinnettä ylös katsomaan häntä. Hän on kai tässä?"
"Se on hän", sanoi St. John.