"Ei, en voi jäädä, toin vain pienen paketin, jonka sisareni jättivät teille. Luullakseni se sisältää värilaatikon, siveltimiä ja paperia."
Menin ottamaan sen, ja tervetullut lahja se olikin. Hän tarkasteli vakavana kasvojani, kun lähestyin. Kyynelten jäljet näkyivät luultavasti vielä hyvin selvinä.
"Onko ensimäinen päivätyönne ollut raskaampi kuin luulitte?" kysyi hän.
"Ei toki. Päinvastoin luulen tulevani hyvin toimeen oppilaitteni kanssa."
"Kenties olette pettynyt asuntonne ja huonekalujenne suhteen? Ne ovatkin kyllä hyvin epämukavat, mutta —" Minä keskeytin.
"Tupani on siisti ja suojainen, huonekalut ovat täysin riittävät ja mukavat. Kaikki, mitä näen, herättää minussa kiitollisuutta, enkä ole onneton. En ole niin typerä ja mukavuutta rakastava, että kaipaisin sohvaa, mattoja ja hopeakaluja, sitäpaitsi en viisi viikkoa sitten omistanut mitään — olin kerjäläinen, irtolainen, ja nyt minulla on ystäviä, koti ja toimi. Ihmettelen Jumalan hyvyyttä, ystävieni jalomielisyyttä ja suotuisaa kohtaloani. Minulla ei ole mitään syytä valittaa."
"Mutta eikö yksinäisyys painosta teitä? Pieni talonne on pimeä ja tyhjä."
"Olen tuskin vielä ehtinyt nauttia sen rauhasta, vielä vähemmin surra sen yksinäisyyttä."
"Hyvä on, toivon, että todella olette niin tyytyväinen kuin sanotte olevanne. Joka tapauksessa sanoo terve järkenne teille, että on liian aikaista ruveta epäröimään Lotin vaimon lailla. Luonnollisesti en voi tietää, mitä olitte jättänyt taaksenne, kun tulin tuntemaan teidät, mutta neuvon teitä vastustamaan lujasti kaikkia kiusauksia, jotka tahtovat saattaa teitä katsomaan taaksenne, ja kulkemaan levollisena nykyistä tietänne, ainakin muutamia kuukausia."
"Sen aionkin tehdä", vastasin. St. John jatkoi: