"Jane, te kai ihmettelette salaperäisyyttämme ja pidätte meitä kovasydämisinä olentoina, kun niin läheisen omaisen kuolema ei liikuta meitä tämän enempää, mutta emme ole koskaan edes nähneet häntä. Hän oli äitini veli. Isäni ja hän olivat kauan riidoissa. Hänen neuvostaan pani isäni alttiiksi suurimman osan omaisuuttaan keinotteluun, joka saattoi hänet vararikkoon. Tästä seurasi molemminpuolisia syytöksiä, he erosivat vihassa eivätkä sopineet koskaan. Enoni ryhtyi sittemmin tuottavampiin yrityksiin ja näyttää koonneen itselleen kahdenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lähempiä omaisia kuin me ja vielä eräs henkilö, joka oli hänelle yhtä paljon sukua kuin mekin. Isäni toivoi aina, että hän tahtoisi sovittaa erehdyksensä jättämällä omaisuutensa meille, mutta äskeinen kirje ilmoitti, että hän oli määrännyt joka pennin tuolle toiselle, lukuunottamatta kolmeakymmentä guineaa, jotka on jaettava St. John, Diana ja Mary Riversin kesken surusormuksien hankkimista varten. Hänellä oli tietysti oikeus tehdä kuten hän näki hyväksi, mutta kuitenkin sumentavat äskeiset uutiset mieltämme joksikin aikaa. Mary ja minä olisimme pitäneet itseämme rikkaina, jos kumpainenkin olisimme saaneet tuhannen puntaa, ja St. John olisi sellaisen summan avulla voinut tehdä paljon hyvää."

Tämän selityksen jälkeen jätettiin kysymys sikseen, eikä kukaan enää viitannutkaan siihen. Seuraavana päivänä jätin Marsh-Endin ja lähdin Mortoniin. Päivää myöhemmin lähtivät Diana ja Mary kaukaiseen B:n kaupunkiin. Viikon kuluttua palasivat Mr. Rivers ja Hanna pappilaan, ja vanha talo jäi tyhjäksi.

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Kotini — olen siis vihdoinkin saanut kodin — on pieni tupa, jossa on valkeaksi rapattu keittiö hiekoitettuine lattioineen ja yksinkertaisine kalustoineen: neljä maalattua tuolia, pöytä, astiakaappi, jossa on pari kolme lautasta ja vatia ja teekalusto halpaa porsliinia. Yläkerrassa on toinen samankokoinen huone, sen ainoat huonekalut ovat honkainen sänky ja vaatekaappi, joka on hyvin pieni, mutta kuitenkin kyllin iso niukalle vaatevarastolleni. Jalomieliset ystäväni ovat varanneet minulle kaikki, mitä välttämättömimmin tarvitsen.

On ilta. Olen juuri lähettänyt pois pienen orpotytön, joka auttaa minua taloustoimissa, annettuani hänelle päiväpalkaksi appelsiinin. Istun yksin hellani ääressä. Tänä aamuna olen avannut kyläkouluni. Oppilaita on kaksikymmentä. Vain kolme osaa lukea, eikä kukaan osaa kirjoittaa eikä laskea. Muutamat kutovat, muutamat ompelevat vähäisen. He puhuvat seudun leveintä murretta. Toistaiseksi meidän on vaikea ymmärtää toistemme kieltä. Muutamat heistä ovat tavoiltaan karkeita, kömpelöitä, itsepintaisia ja jukopäisiä, toiset taas tuntuvat kilteiltä ja opinhaluisilta ja miellyttävät minua. En saa unohtaa, että nämä pienet, karkeapukuiset talonpoikaislapset ovat yhtä hyviä ihmisenalkuja kuin ylhäisimpien sukujen vesat ja että heidänkin sydämissään on hyvyyden, hienostuksen, älyn ja tunteen ituja. Minun velvollisuuteni on kehittää näitä ituja, ja olen varmaan saava tyydytystä tämän velvollisuuteni täyttämisestä. Iloa en odota siltä elämältä, joka nyt aukeaa eteeni, mutta jos maltan mieleni ja teen parhaani, voin epäilemättä verrattain onnellisena elää päivästä päivään.

Olinko sitten iloinen, tasainen ja tyytyväinen niinä tunteina, jotka sinä päivänä vietin alastomassa, köyhässä kouluhuoneessani? En tahdo pettää itseäni, vaan sanon suoraan: en. Olin onneton, vieläpä tunsin olevani nöyryytetty — minä houkkio! Pelkäsin ottaneeni askelen, joka alensi asemani yhteiskunnassa. Tunsin raukkamaista vastenmielisyyttä kaikkea sitä tietämättömyyttä, köyhyyttä ja raakuutta kohtaan, jota kuulin ja näin ympärilläni. En tahdo kuitenkaan tuomita itseäni liian ankarasti sellaisista tunteista — tiedänhän, että ne ovat moitittavia, ja se on jo paljon. Tahdon koettaa voittaa ne. Huomenna olen varmaan jo jonkun verran vapautunut niistä, ja viikon kuluttua olen kukistanut ne kokonaan. Kenties muutamien kuukausien kuluttua olen jo onnellinen nähdessäni ponnistusteni tuottavan hedelmää ja oppilaitteni edistyvän.

Asetin itselleni erään kysymyksen: mikä on parempi — sekö, että olisin langennut kiusaukseen, kuunnellut intohimon ääntä, heittänyt sikseen kaikki tuskalliset taistelut ja ponnistukset ja antautunut silkkiverkkoon, vaipunut uneen kukkasille ja herännyt etelän taivaan alla, satumaisessa huvilassa Mr. Rochesterin rakastajattarena — huumaantuneena hänen rakkaudestaan, sillä hän olisi jonkun aikaa rakastanut minua — oi, kuinka hyvin sen tiedän — hän olisi rakastanut minua koko sydämestään. Hän rakasti minua — sellaista rakkautta en enää koskaan saisi tuntea. Kukaan ei koskaan enää rakastaisi nuoruuttani, kauneuttani ja sulojani, sillä kukaan muu ei näkisi minussa sellaista. Hän oli rakastunut minuun, hän oli ylpeä minusta — sitä ei kukaan toinen mies koskaan olisi. Mutta minne ovat ajatukseni eksyneet, mitä sanonkaan, mitä tunnen? Kysyn vielä kerran, mikä on parempi — olla orjana etelän paratiisissa, milloin mielettömänä onnesta, milloin tukahuttaen katkeria häpeän ja omantunnontuskien kyyneleitä, vai olla vapaa ja kunniallinen kyläkoulunopettajatar raikkaassa, yksinäisessä vuoriseudussa Englannin taivaan alla?

Tunnen selvästi tehneeni oikein noudattaessani omantuntoni käskyä ja sulkiessani korvani huumaavan hetken viettelyksiltä. Jumala johti minut oikeaan valintaan, ja tahdon kiittää hänen hyvyyttänsä.

Kun olin mietteissäni päässyt näin pitkälle, nousin ja menin oveltani katsomaan syksyistä auringonlaskua, hiljaisia vainioita majani edustalla ja puolen peninkulman päässä olevaa kylää. Linnut lauloivat iltalaulujansa, ilma oli leuto ja täynnä tuoksuja. Katsellessani tätä kaikkea, luulin olevani onnellinen, ja kuitenkin yllätin itseni ennen pitkää itkemästä. Miksi itkin? Itkin kovaa kohtaloa, joka oli riistänyt minut irti sydämeni rakastetusta, jota en enää koskaan saisi nähdä. Kenties oli hänen raivonsa ja epätoivonsa — lähtöni seuraus — jo saattanut hänet pois oikealta tieltä, eikä ollut enää mitään toiveita päästä kerran yhtymään, ei tässä elämässä.

Näin ajatellessani käänsin katseeni pois lempeästä iltataivaasta ja Mortonin yksinäisestä laaksosta — sanon yksinäisestä, sillä siinä maisemassa, joka aukeni edessäni, en nähnyt muuta rakennusta kuin kirkon ja pappilan, puolittain puitten kätkössä, sekä hyvin kaukana Vale Hallin, rikkaan Mr. Oliverin kartanon katon. Peitin silmäni ja nojasin pääni kiviseen ovenpieleen, mutta ennen pitkää kuulin rapinaa veräjältä, joka erotti pienen puutarhani niityistä, ja olin pakotettu katsomaan ylös. Eräs koira — se oli vanha Carlo, Mr. Riversin lintukoira — työnsi kuonollaan auki veräjän, ja St. John itse nojautui aitaan käsivarret ristissä. Hän katseli minua otsa rypyssä, hyvin vakavana, melkein tyytymättömänä. Pyysin häntä tulemaan sisään.