"No, jos olette niin itsepäinen niin jätän teidät, sillä en uskalla olla kauempaa. Kaste alkaa ja laskeutua. Hyvää yötä!"
Hän ojensi kätensä. St. John tuskin kosketti sitä. "Hyvää yötä", toisti hän matalalla ja soinnuttomalla äänellä. Tyttö kääntyi pois, mutta palasi takaisin heti.
"Ettehän vain voi pahoin?" kysyi hän. Hänellä oli hyvä syy kysyä tätä, sillä nuori mies oli kalpeampi kuin tytön valkea puku.
"Voin varsin hyvin", vastasi hän, kumarsi ja jätti veräjän. Hän lähti toiseen suuntaan, tyttö toiseen. Tyttö kääntyi kahdesti katsomaan häntä liidellessään keijukaisen tavoin niittyjä pitkin. Mies kulki lujana ja suorana eikä kertaakaan katsonut taakseen.
Tämä toisten kärsimysten ja uhrien näkeminen johti ajatukseni hetkiseksi pois omasta kohtalostani. Diana Rivers oli sanonut veljestään "järkähtämätön kuin kuolema". Hän ei liioitellut.
Kolmaskymmenestoinen luku.
Jatkoin työtäni kyläkoulussa niin ahkerasti ja uskollisesti kuin taisin. Se oli raskasta työtä alussa. Kului jonkun aikaa ennenkuin parhaalla tahdollani voin ymmärtää oppilaitani ja heidän luonteitaan. He olivat toivottoman tietämättömiä ja tuntuivat aivan mahdottomilta, yhtä mahdottomilta kaikki tyyni. Pian huomasin kuitenkin erehtyneeni. Heidänkin joukossaan, kuten sivistyneitten kesken, oli erilaisia tyyppejä, ja mitä paremmin opin tuntemaan heitä ja he minua, sitä selvempinä näkyivät eroavaisuudet. Voitettuaan ensi hämmästyksensä minun puhetapani, määräysteni ja käyttäytymiseni johdosta muuttuivat nämä kömpelöt, töllistelevät maalaislapset aika virkeiksi tytöiksi. Monet heistä osoittautuivat ystävällisiksi ja kiitollisiksi, ja muutamissa huomasin synnynnäistä hienotunteisuutta ja itsekunnioitusta sekä terävää älyä, mikä herätti minussa ihmettelyä ja myötätuntoa. Tällaiset pitivät kunnianaan tehdä työnsä hyvin, pysyä siisteinä, lukea läksynsä kunnollisesti ja käyttäytyä sievästi. Muutamissa tapauksissa oli edistyksen nopeus kerrassaan hämmästyttävä, ja minä olin siitä ylpeä ja onnellinen. Aloin pitää muutamista tytöistä, ja hekin pitivät minusta. Oppilaitteni joukossa oli useita talonomistajain tyttäriä, jotka olivat jo melkein täysikasvuisia tyttöjä. Nämä osasivat jo lukea, kirjoittaa ja ommella, ja heille opetin kieliopin, historian ja maantieteen alkeita sekä koruompelua. Heidän joukossaan oli monta hyvin kunnioitettavaa luonnetta, he olivat opinhaluisia ja pyrkivät henkiseen hienostukseen, ja heidän kodeissaan vietin monta miellyttävää hetkeä. Vanhemmat — maanviljelijä ja hänen vaimonsa — kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Heidän vilpitön ystävyytensä tuotti minulle suurta iloa, ja mielihyvällä palkitsin sen kohteliaalla käytöksellä ja huomaavaisuudella, johon he luultavasti eivät olleet tottuneet mutta joka sekä miellytti heitä että oli heille hyödyksi, koska he sen kautta kohosivat omissa silmissään ja samalla kaikin tavoin pyrkivät kunnioittavan kohteluni arvoisiksi.
Tunsin olevani naapurieni suosikki. Kävellessäni kylätiellä kuulin joka taholta sydämellisiä tervehdyksiä ja näin ystävällisiä kasvoja. Ystävyys ja arvonanto kanssaihmisten puolelta, olkoot he sitten vain yksinkertaista rahvasta, on suloista kuin päivänpaiste, ja sen lämmössä puhkeavat valoisat, rauhalliset tunteet kukkaan. Tänä aikana elämästäni oli sydämeni useammin kiitollisuutta tulvillaan kuin masentunut ja onneton. Ja kuitenkin, lukija, kesken tätä rauhaa, tätä hyödyllistä elämää, vietettyäni päivän ahkerassa opetustyössä ja illan yksinäisyydessä kirjojeni tai siveltimieni ääressä, antauduin yöllä ihmeellisten unten valtaan. Ne olivat levottomia, kiihkeitä, väririkkaita unia, joissa yhä uudelleen ja uudelleen, kesken mitä tavattomimpia seikkailuja ja romanttisimpia kohtauksia, tapasin Mr. Rochesterin, ja yhä uudelleen tunsin olevani hänen sylissään, kuulin hänen äänensä, kohtasin hänen katseensa, kosketin hänen kättänsä ja poskeansa, rakastin häntä, tunsin, että hän rakasti minua ja toivoin, yhtä voimakkaasti ja tulisesti kuin ennenkin saada viettää elämäni hänen rinnallaan. Sitten heräsin. Sitten muistin missä olin ja mikä oli asemani. Sitten kohosin väristen istumaan kovaan vuoteeseeni, ja vain hiljainen, pimeä yö oli kiihkeän, epätoivoisen tuskani todistajana. Seuraavana aamuna tasan kello yhdeksän avasin kouluni, tyvenenä, tasaisena, valmistuneena päivän velvollisuuksiin.
Rosamond Oliver piti sanansa ja kävi luonani silloin tällöin. Hänen käyntinsä tapahtuivat yleensä hänen aamuratsastuksensa yhteydessä. Hän antoi poninsa laukata ovelle saakka, ja hänen takanaan seurasi livre-pukuinen ratsupalvelija. Tuskin voi kuvitella kauniimpaa näkyä kuin nuori tyttö purppuranpunaisessa ratsastuspuvussaan, poikamainen, musta samettihattu ruskeilla, liehuvilla kutreilla, jotka hyväilivät hänen poskiaan ja valuivat yli hartioitten. Sellaisena hän astui maalaiseen tupaamme ja liukui töllistävien kylänlasten keskelle. Hän tuli tavallisesti sillä tunnilla, jolloin Mr. Rivers joka päivä opetti uskontoa. Pelkäänpä, että tulijan katse tunkeutui syvälle nuoren papin sydämeen. Tämä näytti vaistomaisesti tuntevan hänen tulonsa, vaikka hän ei olisi nähnytkään häntä, ja vaikka hän katsoikin pois ovesta, lensivät hänen poskensa hehkuvan punaisiksi, jos tyttö näyttäytyi sen luona, ja hänen liikkumattomilla marmorikasvoillaan ilmeni hillittyä kiihkoa, joka oli sitä tulisempaa, mitä enemmän hän koetti salata sitä.
Tyttö tietenkin tunsi voimansa, eikä nuori mies koettanutkaan, eikä olisi voinutkaan salata sitä häneltä. Huolimatta koko hänen kristillisestä stoalaisuudestaan vapisivat hänen kätensä ja hänen silmänsä liekehtivät, kun tyttö tuli hänen luokseen, puhutteli häntä ja hymyili iloisesti, rohkaisevasti, vieläpä rakastuneesti. Hänen ankara ja surullinen ilmeensä näytti sanovan, joskaan hän ei huulillaan sitä lausunut: "Minä rakastan sinua ja tiedän, että sinä pidät minusta. Menestyksen puute ei tee minua mykäksi. Jos tarjoisin sinulle sydämeni, luulen, että ottaisit sen vastaan. Mutta olen jo laskenut sen pyhälle alttarille, ja tuli on sytytetty. Kohta on uhri toimitettu loppuun."