Ja tyttö näytti pettyneeltä lapselta, pilvi peitti hänen säteilevät kasvonsa, hän veti kiireesti kätensä nuoren miehen kädestä ja kääntyi oikullisena pois hänen sankarillisen, mutta kärsivän katseensa edestä. St. John olisi varmaan antanut koko maailman voidakseen seurata häntä, kutsua hänet takaisin ja pidättää hänet luonaan, mutta taivaastaan hän ei suostunut luovuttamaan rahtuakaan eikä tahtonut vaihtaa rakkauden autuuteen pienintäkään toivetta iäisestä, todellisesta paratiisista. Sitäpaitsi ei rakkaus naiseen olisi voinut tyydyttää kaikkia aineksia hänessä — haaveilijaa, kunnian ja maineen tavoittelijaa, runoilijaa, pappia. Hän ei voinut, hän ei saanut vaihtaa jylhiä, villejä lähetyskenttiään Vale Hallin salien rauhaan. Tämän kaiken kuulin häneltä itseltään kerran, kun hänen umpimielisyytensä uhalla voitin äkkirynnäköllä hänen luottamuksensa.
Miss Oliver oli jo useita kertoja kunnioittanut minua käynneillään asunnossani. Olin oppinut tuntemaan hänen luonteensa, johon ei mitään salaisuuksia kätkeytynyt. Hän oli keimaileva, vaan ei sydämetön, itsevaltainen, mutta ei varsinaisesti itsekäs. Häntä oli syntymästään saakka hemmoiteltu, mutta siltä hän ei ollut kokonaan pilattu. Hän oli pikainen, mutta hyväsydäminen, turhamainen — mitäpä hän muuta olisi voinutkaan olla, kun kuvastimet kilvan ylistivät hänen kauneuttaan — mutta ei teeskentelevä, antelias, ei vähääkään ylpeä rikkaudestaan, lapsellinen, koko lailla älykäs, iloinen, vilkas ja ajattelematon — lyhyesti sanoen, hän oli hyvin viehättävä, vieläpä niin puolueettoman ja kylmän arvostelijan silmissä kuin minun, mutta hän ei ollut syvemmin mieltäkiinnittävä eikä tehnyt pysyvämpää vaikutusta katselijaan. Hän oli aivan toista maata kuin esimerkiksi St. Johnin sisaret. Pidin hänestä samaan tapaan kuin olin pitänyt oppilaastani Adèlesta, vaikka tietysti olinkin läheisemmin kiintynyt lapseen, jota opetin, kuin täysikasvuiseen tuttavaan.
Hänkin oli alkanut pitää minusta. Hän sanoi, että muistutin Mr. Riversiä (vaikka tietenkään, lisäsi hän, en ollut kymmeneksi osaksikaan niin kaunis kuin hän, olin kyllä "sievä, kiltti, pieni olento", mutta Mr. Rivers oli enkeli). Olin hyvä, viisas, tyven ja luja kuten hänkin. Oli kohtalon oikku, vakuutti tyttö, että olin kyläkoulun opettajatar, ja aikaisempi tarinani oli varmaankin mieltäkiinnittävä kuin hauskin romaani. Eräänä iltana oli hän lapsekkaan ajattelemattomassa toimeliaisuudessaan, jossa kuitenkaan ei ollut mitään loukkaavaa, penkonut astiakaapissani ja pöytälaatikossani, ja sattunut ensin näkemään pari ranskalaista kirjaa, erään Schillerin teoksen, saksalaisen kieliopin ja sanakirjan, sitten piirustustarpeeni ja muutamia luonnoksia, muitten muassa kuvankauniin pikkutytön, erään oppilaani, muotokuvan sekä useita luonnon mukaan tehtyjä maisemia Mortonin laaksosta ja vuorista sen ympärillä. Hän oli ensin kivettyneenä hämmästyksestä, sitten hän ihastui ikihyväksi.
"Oletteko maalannut nämä kuvat? Osaatteko ranskaa ja saksaa? Mikä ihmeellinen, herttainen olento olettekaan! Te piirustatte paremmin kuin opettajani koulussa. Tahdotteko piirtää minun kuvani isää varten?"
"Mielihyvällä", vastasin, ja tunsin taiteilijan iloa saadessani mallikseni niin loistavan kauniin olennon. Hänellä oli yllään tummansininen silkkipuku, kaula ja käsivarret olivat paljaat ja ainoana koristeena olivat hänen pähkinänruskeat kutrinsa, jotka luonnonkiharain koko vallattomalla sulolla valuivat hänen olkapäilleen. Otin arkin hienointa piirustuspaperiani ja aloin haahmoitella ääriviivoja huolellisesti. Päätin suoda itselleni ilon värittää kuvani, ja koska oli jo myöhäinen, sanoin, että hänen piti istua mallina jonakin toisena päivänä. Hän oli antanut sellaisen kuvauksen minusta isälleen, että itse Mr. Oliver tuli hänen mukanaan seuraavana iltana. Tämä oli vankkarakenteinen, jo harmaantunut keski-ikäinen mies, jonka rinnalla kaunis tytär oli kuin hempeä kukkanen harmaan kivimuurin vieressä. Hän tuntui vaiteliaalta, kenties ylpeältä mieheltä, mutta minua kohtaan hän oli hyvin ystävällinen. Rosamondin kuvan luonnos miellytti häntä suuresti, ja hän sanoi, että minun kaikin mokomin piti maalata se valmiiksi. Hän tahtoi myös, että tulisin viettämään seuraavan illan Vale Hallissa.
Minä menin. Vale Hall oli suuri, kaunis talo, jonka joka pikkuseikassa ilmeni omistajan rikkaus. Rosamond liverteli kuin lintunen kaiken aikaa. Hänen isänsä oli ystävällinen, ja kun hän teenjuonnin jälkeen aloitti keskustelun kanssani, ilmaisi hän kohteliain sanoin ihmettelynsä kaikesta siitä, mitä olin saanut aikaan Mortonin koulussa. Hän vain pelkäsi, että olin liian hyvä tähän paikkaan, päättäen kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, ja että pian jättäisin sen ja etsisin sopivamman.
"Todellakin, isä", huudahti Rosamond, "hän kykenisi mainiosti olemaan kotiopettajattarena hienossa perheessä."
Itsekseni arvelin, että paljon mieluummin olin nykyisessä paikassani kuin ainoassakaan hienossa perheessä koko maassa.
Mr. Oliver puhui Mr. Riversistä ja koko Riversin perheestä suurella kunnioituksella. Hän sanoi, että nimi oli vanhimpia koko paikkakunnalla, että suvun esi-isät olivat olleet varakkaita ja että koko Morton oli kuulunut heille. Hän arveli edelleen, että suvun nykyinenkin päämies voisi, jos häntä haluttaisi, naida parhaista suvuista. Hänen mielestään oli vahinko, että niin hieno ja lahjakas nuori mies oli päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi — sehän oli kauniin elämän hukkaamista. Näytti kuin ei hänen puoleltaan olisi ollut mitään estettä Rosamondin ja St. Johnin avioliitolle. Mr. Oliver nähtävästi katsoi nuoren papin hyvän nimen, vanhan suvun ja kunniakkaan ammatin korvaavan omaisuuden puutteen.
Oli viides päivä marraskuuta ja lupapäivä. Pieni palvelustyttöni oli auttanut minua taloni siistimisessä ja lähtenyt pois tyytyväisenä, saatuaan muutaman pennin vaivoistaan. Kaikki oli kirkasta ja tahratonta ympärilläni, lattia pesty, uuninraudat kiilloitetut ja pöly pyyhitty tuoleilta ja pöydältä. Olin itsekin siistiytynyt, ja sain viettää iltapäiväni parhaani mukaan. Ensimäisen tunnin aikana luin muutamia sivuja saksaa, sitten otin esiin palettini ja siveltimeni ja ryhdyin hauskempaan ja helpompaan työhön, Rosamond Oliverin kuvan viimeistelemiseen. Pää oli jo valmis, oli vain maalattava tausta ja tummennettava varjoja, kosketeltava siveltimellä vielä sinne tänne — punaisiin huuliin, pehmeisiin kiharoihin, tummiin silmäripsiin. Olin syventynyt näihin somiin yksityiskohtiin, kun kuului nopea koputus ovelle, se aukeni, ja sisään astui St. John Rivers.