"Olen tullut katsomaan, kuinka vietätte lupapäiväänne", sanoi hän. "Toivoakseni ei mietiskellen? Ei, sehän on hyvä. Piirtäessänne ette tunne itseänne yksinäiseksi. Näette, että epäilen teitä vieläkin, vaikka olettekin tähän asti suoriutunut erinomaisesti. Olen tuonut teille erään kirjan iltanne iloksi." Hän laski pöydälle erään vastailmestyneen runoelman, erään noita tosi runouden tuotteita, joita niin usein tarjottiin sen ajan — uudemman kirjallisuutemme kulta-ajan — yleisölle. Meidän aikamme yleisö on vähemmän onnellista. En tahdo kuitenkaan nurkua tai puhjeta syytöksiin. Tiedän, että runous ei ole kuollut, eikä nero sammunut, tiedän, että mammona ei vielä ole kahlinnut kumpaistakaan, vaan jonakin päivänä ne taaskin osoittavat elävänsä ja olevansa vapaat ja voimakkaat. Runous ja nero, nämä taivaan voimakkaat henget hymyilevät, kun matalat sielut voittavat ja heikot itkevät heidän häviötään. Runousko häviäisi? Neroko joutuisi maanpakoon? Ei, ei, olisi keskinkertaista ja halpaa ajatella niin. Ne eivät ainoastaan elä, ne vallitsevat, ja ilman niitten jumalallista vaikutusta olisi maailma viheliäinen helvetti.
Kun innokkaasti silmäilin "Marmionin" (sillä kirja oli "Marmion") ensimäisiä loistavan kauniita sivuja, kumartui St. John tarkastamaan piirustustani. Hänen kookas vartalonsa ponnahti heti taas pystyyn. Hän ei sanonut mitään. Katsoin häneen, ja hän väisti katsettani. Tunsin hyvin hänen ajatuksensa ja luin kuin kirjasta hänen sydämensä tunteita, ja sillä hetkellä olin levollisempi ja kylmempi kuin hän. Kerrankin oli se etu minun puolellani, ja halusin tehdä hänelle jotakin hyvää, jos voisin.
"Kaikessa lujuudessaan ja itsensähillitsemisessä", ajattelin, "jännittää hän itseään liiaksi. Hän sulkee kaikki tunteensa ja kärsimyksensä omaan rintaansa eikä usko niitä kenellekään. Olen varma, että hänelle tekisi hyvää puhua jonkun kanssa suloisesta Rosamondistaan, jota hän mielestään ei ole oikeutettu naimaan. Tahdonpa saada hänet puhumaan."
Sanoin ensin: "Istukaa, Mr. Rivers". Mutta hän vastasi tapansa mukaan, että hän ei voinut viipyä. "Hyvä on", vastasin hengessäni, "viivy jos tahdot, mutta nyt juuri et vielä mene, sen olen päättänyt. Yksinäisyys on vähintäin yhtä pahaa sinulle kuin minullekin. Koetanpa, enkö keksisi pientä salaista rakoa luottamuksessasi, jonka kautta voisin vuodattaa myötätunnon palsamia marmoririntaasi."
"Onko muotokuva näköinen?" kysyin haikailematta.
"Näköinen! Kenen näköinen? En katsonut sitä lähemmin."
"Katsoitte kylläkin, Mr. Rivers."
Hän melkein säpsähti kuullessaan jyrkän keskeytykseni ja katsoi minuun kummastuneena. "Oh, tämä ei vielä ole mitään", ajattelin. "En aio säikähtää pientä jäykkyyttä sinun puoleltasi — olen valmistunut menemään sangen pitkälle." Jatkoin:
"Tarkastitte sitä hyvin läheltä, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan että katsotte sitä vieläkin." Ja minä nousin ja panin sen hänen käteensä.
"Hyvin tehty kuva", sanoi hän, "pehmeät, kirkkaat värit, täsmälliset ja kauniit viivat."