Vaunu oli pysähtynyt portin eteen ja näin sen nyt selvästi. Neljä hevosta oli valjastettu sen eteen, katto oli täynnä matkustajia, ja ajaja käski äänekkäästi pitämään kiirettä. Matka-arkkuni hinattiin ylös ja minut irroitettiin Bessien kaulasta, johon olin takertunut.
"Pitäkää hyvää huolta hänestä!" huusi Bessie ajajalle nostettuaan minut vaunujen sisäpuolelle.
"Kyllä, kyllä", kuului vastaus, ovi lyötiin kiinni, kuului huuto:
"Valmis", ja vaunut vierivät eteenpäin. Näin minut eroitettiin
Bessiestä ja Gatesheadista, näin etenin kohti tuntemattomia ja, kuten
silloin arvelin, kaukaisia ja salaperäisiä maailmoita.
Matkasta muistan hyvin vähän. Tiedän vain, että päivä tuntui minusta yliluonnollisen pitkältä ja että näytimme matkustavan satoja peninkulmia. Sivuutimme useita kaupunkeja, ja eräässä hyvin suuressa ajaja pysäytti vaunun ja matkustajat nousivat alas syödäkseen päivällistä. Minut vietiin ravintolaan, jossa ajaja kehoitti minua syömään jotakin, mutta koska minulla ei ollut ruokahalua, hän jätti minut suunnattoman suureen huoneeseen, jossa oli tulisija kummassakin päässä, kynttiläkruunu katossa ja pieni punainen koroke soittokoneineen seinän vieressä. Täällä kävelin hyvän aikaa edestakaisin hyvin omituisessa mielialassa ja pelkäsin kauheasti, että joku tulisi ja ryöstäisi minut, sillä uskoin vahvasti lapsenryöstäjiin, joitten ilkitöillä oli usein ollut suuri osa Bessien iltatarinoissa. Vihdoin vahti palasi, vielä kerran minut pistettiin vaunuun, suojelijani nousi omalle istuimelleen ja puhalsi onttoon torveensa, ja niin ajaa kolistimme pois pitkin L:n kivisiä katuja.
Iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Hämärän tullessa alkoi minusta tuntua, että olimme jo hyvin kaukana Gatesheadista. Olimme lakanneet sivuuttamasta kaupunkeja, maisema oli muuttunut ja nyt reunustivat korkeat, harmaat kukkulat taivaanrantaa. Kun ilta pimeni, laskeuduimme laaksoon, jota metsät tummensivat, ja kun pimeä oli jo kauan peittänyt näköalat, aloin kuulla vinhan tuulen huminaa puissa.
Tämän laulun tuudittamana nukahdin vihdoin, mutta en ollut vielä kauaa nukkunut kun heräsin siihen että vaunut äkkiä pysähtyivät. Vaunujen ovi oli auki, ja muuan palvelustytöltä näyttävä olento seisoi sen edessä. Näin hänen kasvonsa ja pukunsa lyhtyjen valossa.
"Onko täällä pieni tyttö, jonka nimi on Jane Eyre?" hän kysyi. Vastasin: "Kyllä", ja minut nostettiin pois vaunuista, matka-arkkuni laskettiin alas, ja vaunu vieri viipymättä edelleen.
Olin jäykistynyt pitkällisestä istumisesta ja hämmentynyt vaunun tärinästä. Katselin ympärilleni. Sade, tuuli ja pimeys täytti ilman. Voin kuitenkin hämärästi eroittaa suoraan edessäni seinän ja siinä avonaisen oven, tämän oven läpi kuljin nyt uuden oppaani kanssa, joka sulki ja lukitsi sen jälkeemme. Nyt voi jo nähdä koko talon tai taloryhmän — rakennus oli laaja — lukuisine ikkunoineen, joista muutamissa oli valoa. Kävimme pitkin leveätä, kivistä polkua, joka oli märkä ja rapainen, meidät päästettiin sisään eräästä ovesta, sitten palvelustyttö saattoi minut käytävän läpi huoneeseen, jossa oli tulta takassa, ja jätti minut yksin.
Seisoin ensin tulen ääressä lämmitellen jäykistyneitä käsiäni, sitten katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut kynttilää, mutta takkatulen häälyvässä loimussa voin aika ajoin eroittaa paperoidut seinät, mattoja, uutimia ja kiiltävän mahonkikaluston. Se oli vierashuone, ei niin suuri ja loistava kuin seurusteluhuone Gatesheadissa, mutta mukava kylläkin. Vaivasin päätäni keksiäkseni seinällä olevan maalauksen aiheen, kun ovi aukeni ja sisään astui kynttilää kantava henkilö. Toinen seurasi heti hänen takanaan.
Ensimäinen oli pitkä, hieno nainen, jolla oli tumma tukka, tummat silmät ja korkea, valkoinen otsa. Hänen olkapäitään ja vartaloaan peitti huivi, hän kulki hyvin suorana ja hänen ilmeensä oli vakava, miltei juhlallinen.