Tähän aikaan ei kuitenkaan vain hänen vaikutuksensa painostanut minua. Minun oli hyvinkin helppo näyttää surulliselta. Sydämessäni asui kalvava tuska, joka alituisesti tukahutti onneani.
Lukija kenties arvelee, että viime aikojen vaiheissa olin, unohtanut Mr. Rochesterin. En hetkeksikään. Hänen kuvansa oli alituisesti edessäni, koska se ei ollut utukuva, joka haihtuu auringonpaisteessa, eikä hiekkaan piirretty kuva, jonka myrsky hävittää, vaan marmoritauluun kaiverrettu piirros, joka kestää niin kauan kuin marmorikin. Halu tietää, mitä hänestä oli tullut, seurasi minua kaikkialle. Kun olin Mortonissa, palasin joka ilta tupaani ajattelemaan sitä ja nyt Moor-Housessa menin joka ilta makuuhuoneeseeni miettimään samaa asiaa.
Ollessani Mr. Briggsin kanssa kirjevaihdossa testamenttiasian johdosta olin kysynyt, tiesikö hän mitään Mr. Rochesterin nykyisestä olinpaikasta ja terveydentilasta, mutta kuten St. John oli arvellut, ei hän tietänyt mitään. Kirjoitin sitten Mrs. Fairfaxille pyytäen häneltä joitakin tietoja. Olin varmasti laskenut, nyt pääseväni toiveitteni perille ja odotin pikaista vastausta. Olin hämmästynyt, kun kaksi viikkoa kului enkä saanut minkäänlaista vastausta, mutta kun kaksi kuukautta oli vierähtänyt ja posti saapui joka päivä tuomatta mitään minulle, olin mitä kiihkeimmän tuskan vallassa.
Kirjoitin uudelleen. Ensimäinen kirjeeni oli kenties joutunut kadoksiin. Uusi toivo seurasi uutta yritystä. Kuten edellinenkin, kesti se muutamia viikkoja ja sitten heikkeni ja häipyi, enkä saanut riviäkään, sanaakaan. Kun puolen vuotta oli kulunut turhassa odotuksessa, kuoli toivoni kokonaan, ja mieleni oli mustimmillaan.
Ihana kevät oli herännyt ympärilläni, mutta minä en voinut iloita siitä. Kesä lähestyi. Diana koetti virkistää minua, hän sanoi, että näytin sairaalta ja että minun pitäisi matkustaa hänen kanssaan meren rannalle. St. John vastusti tätä. Hän sanoi, etten tarvinnut lepoa, vaan työtä, nykyinen elämäni oli liian tyhjää ja tarvitsin päämäärän. Arvatenkin tämän tyhjyyden täyttämiseksi hän yhä pitkitti hindustanin tuntejani ja tuli yhä vaativammaksi, ja minä, hullu, en ajatellutkaan vastustaa häntä — en voinut vastustaa häntä.
Eräänä päivänä olin käynyt käsiksi työhöni tavallista masentuneempana. Eräs ikävä pettymys oli aiheuttanut mielialani. Hanna oli aamulla sanonut, että posti oli tuonut minulle kirjeen, ja kun tulin hakemaan sitä luullen varmasti vihdoinkin saavani kauan odotettuja tietoja Mr. Rochesterista, huomasinkin sen vain mitättömäksi asiakirjeeksi Mr. Briggsiltä. Katkera pettymys oli täyttänyt silmäni kyynelillä, ja kun nyt tuijotin intialaisen tekstini mutkikkaisiin kirjaimiin, sumentuivat silmäni taaskin.
St. John kutsui minut viereensä lukemaan, mutta koettaessani lukea, petti ääneni ja sanat häipyivät nyyhkytyksiin. Olimme kahden huoneessa, Diana soitti salissa ja Mary teki työtä puutarhassa, sillä oli hyvin kaunis toukokuun päivä, kirkas ja aurinkoinen. St. John ei millään tavalla osottanut hämmästyvänsä mielenliikutustani eikä kysynyt sen syytä. Hän sanoi vain:
"Odotamme muutamia minuutteja, Jane, kunnes ehditte rauhoittua." Ja sillä aikaa kun minä kaikin tavoin koetin hillitä itseäni, istui hän pöytänsä ääressä levollisena ja kärsivällisenä kuin lääkäri, joka tieteellisellä mielenkiinnolla katselee odotettua ja luonnollista käännettä potilaansa taudissa. Tukahutettuani nyyhkytykseni, kuivattuani silmäni ja mutistuani jotakin satunnaisesta pahoinvoinnista, palasin työhöni ja onnistuin suorittamaan sen loppuun. St. John sulki kirjat, pani ne pois ja sanoi:
"Nyt, Jane, lähdette kävelemään, ja minä tulen mukaan."
"Minä menen sanomaan Dianalle ja Marylle."