"Oh, St. John", huudahdin, "armahtakaa minua!" Pyysin armoa sellaiselta, joka siinä mitä piti velvollisuutenaan ei tuntenut sääliä eikä omantunnonvaivoja.
Hän jatkoi:
"Jumala ja luonto ovat aikoneet teidät lähetyssaarnaajan vaimoksi. Ne eivät ole antaneet teille ulkonaisia etuja, vaan sitä enemmän sisällisiä. Te olette luotu työhön, vaan ei rakkauteen. Teistä täytyy tulla lähetyssaarnaajan vaimo. Teistä täytyy tulla omani — ja minä vaadin teidät — en omaa iloani varten, vaan Herrani palvelukseen."
"Minä en kykene siihen, minulla ei ole kutsumusta", sanoin.
Hän oli valmistautunut näihin ensimäisiin vastaväitteisiin eikä pahastunut niistä. Kun hän seisoi siinä edessäni, selkä vasten kalliota ja käsivarret ristissä rinnalla, huomasin, että hän oli valmistautunut pitkälliseen ja itsepintaiseen vastarintaan ja varannut riittävän määrän kärsivällisyyttä kestääksensä loppuun asti ja suoriutuakseen taistelusta voittajana.
"Nöyryys, Jane", sanoi hän, "on ensimäinen kristillisistä hyveistä, ja oikein sanotte, että ette kykene tähän työhön. Kuka kykenisikään siihen? Tai kuka kutsutuista uskoisi olevansa kutsumuksensa arvoinen? Minä esimerkiksi olen vain tomua ja tuhkaa. Yhdessä Paavalin kanssa tunnustan, että olen suurin syntisistä, mutta en salli tietoisuuden omasta huonoudestani masentaa itseäni. Minä tunnen Mestarini, hän on yhtä oikeamielinen kuin voimakas, ja kun hän valitsee heikon välikappaleen täyttämään suurta tehtävää, antaa hän tälle tyhjentymättömässä armossaan kyllin voimaa ja kykyä suorittamaan työnsä loppuun. Ajatelkaa kuten minäkin, Jane, uskokaa kuten minäkin! Minä kehoitan teitä nojautumaan lujimpaan kallioista, älkääkä epäilkö, ettei se voisi kantaa teidän heikkouttanne!"
"Minä en vähääkään tunne lähetyssaarnaajien elämää. En ole koskaan tutkinut heidän työtänsä."
"Siinä suhteessa voin minä, niin halpa kuin olenkin, antaa teille tarvittavan avun. Voin tunti tunnilta osoittaa teille työnne, seisoa alituisesti vieressänne ja auttaa teitä. Tämän tekisin alussa, sillä pian olisitte — minä tunnen voimanne — yhtä taitava ja kykenevä kuin minäkin ettekä kaipaisi apuani."
"Voimani — onko minulla voimia sellaiseen työhön? Minä en tunne niitä. Puheenne ei herätä minussa mitään vastakaikua. Ei mikään tuli syty sydämessäni — ei mikään uusi elämä herää — ei mikään ääni kehoita minua. Oh, toivoisin, että voisitte tällä hetkellä nähdä sydämeeni — se on kuin valoton vankila, jossa elää vain yksi tunne — arka pelko siitä, että lopulta saisitte minut ryhtymään työhön, jota en voisi täyttää."
"Minulla on jo vastaus valmiina — kuulkaa siis! Olen pitänyt teitä silmällä ensi kohtauksestamme asti. Olen näinä kymmenenä kuukautena tutkinut teitä. Olen sinä aikana pannut teidät useita kertoja koetukselle, ja mitä olen nähnyt? Kyläkoulussa suorititte hyvin, täsmällisesti ja taitavasti työn, joka ei soveltunut tapoihinne ja taipumuksiinne, ja voititte oppilaittenne rakkauden. Saadessanne odottamatta tietää tulleenne rikkaaksi, pysyitte täysin levollisena, mikä osoitti, että rikkaudella ei ole liian suurta valtaa mielenne yli. Se reipas, päättäväinen tapa, millä tasasitte laillisen omaisuutenne neljään osaan, joista kolme luovutitte omantuntonne vaatimuksesta pois, osoittaa, että mielenne on lämmin ja uhrautuva. Se alttius, millä minun pyynnöstäni jätitte mieluisat opintonne ja ryhdyitte toisiin, koska ne miellyttivät minua, se väsymätön ahkeruus, millä olette niitä harjoittanut, ja se kärsivällisyys ja tarmo, millä olette kohdannut vaikeuksia, osoittavat, että teillä on juuri ne ominaisuudet, joita etsin. Jane, te olette lahjakas, ahkera, epäitsekäs, uskollinen, luja ja rohkea, te olette samalla kertaa lempeä ja voimakas. Lakatkaa epäilemästä itseänne — minä luotan teihin täydellisesti. Intialaisten koulujen johtajattarena, työtoverina Intian naisten keskuudessa olisitte minulle korvaamaton."