Kahleet kietoutuivat lujemmin ympärilleni, vastustuskykyni väheni, hitaasti, mutta varmasti. Hänen viimeiset sanansa olivat raivanneet tien, joka oli tuntunut niin mahdottomalta, verrattain selväksi. Tehtäväni, joka oli näyttänyt niin epämääräiseltä, niin toivottoman sekavalta, sai hänen järjestävän kätensä vaikutuksesta määrätyn muodon. Hän odotti vastausta. Pyysin neljännestunnin miettimisaikaa.
"Hyvin kernaasti", sanoi hän, meni pari askelta ylemmäksi, heittäytyi kanervikkoon ja makasi siinä liikkumattomana.
"Minä voin tehdä, mitä hän tahtoo minulta, se täytyy minun nähdä ja tunnustaa", tuumin. "Nimittäin vain siinä tapauksessa, että jään eloon pitemmäksi aikaa. Mutta tunnen hyvin, etten kauan kestäisi Intian polttavaa aurinkoa. Entä sitten? Hän ei siitä huolisi, vaan kun aikani olisi täytetty, jättäisi hän minut tyynenä ja alistuvana sen Jumalan haltuun, joka antoi minut hänelle. Asia on hyvin selvänä edessäni. Jättäessäni Englannin jättäisin rakastetun, mutta tyhjän maan — Mr. Rochester ei ole siellä, ja jos hän olisikin, ei se koskaan voisi merkitä minulle mitään. Minun täytyy elää ilman häntä nyt, eikä ole mitään niin mieletöntä, mitään niin heikkoa kuin elää päivästä päivään odottaen jotakin mahdotonta muutosta olosuhteissa, ihmettä, joka voisi yhdistää meidät. Luonnollisesti — kuten St. John kerran sanoi — täytyy minun etsiä uutta sisällystä elämälleni menetetyn sijaan — eikö se tehtävä, jonka hän nyt tarjoo minulle, ole ihanin, mitä ihminen voi omaksua ja Jumala antaa? Eikö tällainen ylevä, vaikeasti saavutettu päämäärä ole omiaan täyttämään onnettoman rakkauden ja rauenneitten toiveitten aiheuttamaa tyhjyyttä? Luulen, että minun täytyy vastata myöntävästi ja kuitenkin epäröin. Voi, jos yhdyn St. Johniin, kiellän puolet itsestäni, jos menen Intiaan, menen ennenaikaiseen kuolemaan. Ja kuinka täyttyy väliaika Intiaan lähdön ja haudan välillä? Sen tiedän hyvinkin. Näen sen liiankin selvästi. Olen ponnisteleva tyydyttämään St. Johnin vaatimuksia kunnes jäseneni särkevät. Minä voin tyydyttää hänen odotuksensa aina hienoimpia yksityiskohtia myöten. Jos menen hänen kanssaan — jos teen hänen vaatimansa uhrin, teen sen perinpohjin. Heitän alttarille kaikki, sydämeni, elämäni. Hän ei koskaan tulisi rakastamaan minua, mutta hän hyväksyisi ponnistukseni, ja hän saisi nähdä minussa ennentuntematonta tarmoa ja taipumuksia, joista hänellä nyt ei ole aavistustakaan. Minä osaan tehdä työtä yhtä lujasti ja yhtä rohkeasti kuin hän."
"Olisi siis mahdollista suostua hänen pyyntöönsä, ellei erästä asiaa — erästä kauheata asiaa olisi olemassa. Hän pyytää minua vaimokseen ja hän ei rakasta minua enempää kuin tuo jyrkkä kallio, jota vastaan virran kuohut lyövät. Hän pitää minua arvossa kuten sotilas hyvää asetta, siinä kaikki. Se ei pahoittaisi mieltäni, jos en olisi hänen vaimonsa, mutta voinko antaa hänen kylmästi toteuttaa laskelmansa ja alistua vihittäväksi häneen? Voinko ottaa häneltä vihkisormuksen ja suostua kaikkiin rakkauden ulkonaisiin muotoihin — joita hän epäilemättä tunnollisesti noudattaisi — vaikka tietäisin, että hänen sydämensä on kokonaan poissa minulta. Voinko sietää tietoisuutta siitä että jokainen hänen hyväilynsä on vain uhraus, jonka hän periaatteen vuoksi tekee. Ei, sellainen marttyyrinä oleminen olisi kauheata. En koskaan alistu siihen. Hänen sisarenansa voin seurata häntä — en hänen vaimonansa. Sen sanon hänelle."
Katsoin ylös kukkulan rinteelle. Siinä hän makasi vieläkin, liikkumattomana kuin kaadettu pylväs, kasvot kääntyneinä minua kohti ja läpitunkeva katse kohdistettuna minuun. Hän hypähti jaloilleen ja tuli luokseni.
"Olen valmis tulemaan Intiaan, jos saan tulla vapaana."
"Vastauksenne kaipaa selitystä", sanoi hän, "se ei ole selvä."
"Olette tähän saakka ollut veljeni, minä olen ollut sisarenne, olkaamme niin edelleenkin. On parempi, ettemme mene naimisiin."
Hän pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa. Jos olisitte oikea sisareni olisi asia toisin; ottaisin teidät sellaisena mukaani enkä etsisi vaimoa. Mutta asiain näin ollen täytyy yhteytemme saada avioliiton pyhitys. Muuten se on mahdoton — käytännölliset syyt estävät kaikki muut suunnitelmat. Ettekö näe sitä, Jane? Ajatelkaa hetkinen — terve järkenne opastaa teitä."
Minä ajattelin, mutta terve järkeni muistutti minulle vieläkin sitä tosiseikkaa, että emme rakastaneet toisiamme niinkuin miehen ja vaimon tulisi, ja että meidän senvuoksi ei pitäisi mennä naimisiin. Sanoin sen hänelle. "St. John", lisäsin, "minä pidän teitä veljenäni, te minua sisarenanne — olkaamme edelleenkin niin."