"Juuri sitä tarvitsenkin", puheli hän itsekseen, "juuri sitä. Jos on esteitä tiellä, hakataan ne maahan. Jane, te ette katuisi naimista minun kanssani, olkaa varma siitä. Meidän täytyy mennä naimisiin. Sanon sen vielä kerran, mitään muuta mahdollisuutta ei ole, ja epäilemättä seuraa avioliiton mukana tarpeellinen määrä rakkautta, jotta liittomme olisi teidänkin silmissänne oikeutettu."
"Halveksin käsitystänne rakkaudesta", en voinut olla sanomatta, kun nousin ja seisoin hänen edessään nojautuen kallioon. "Halveksin sitä teeskenneltyä tunnetta, jonka tarjoatte minulle, St. John, ja halveksin teitä kun sen tarjoatte."
Hän katseli minua terävästi ja painoi kaunismuotoiset huulensa lujasti yhteen. Oli vaikeata sanoa, oliko hän suuttunut vai hämmästynyt, sillä hän osasi niin täydellisesti hallita ilmeitään.
"En odottanut kuulevani teiltä tuollaista", sanoi hän. "En luule tehneeni mitään, mikä ansaitsisi halveksimista."
Hänen lempeä äänensä lauhdutti minut ja hänen ylevän tyyni käytöksensä herätti minussa kunnioitusta.
"Antakaa anteeksi sanani, St. John, mutta on oma syynne, että olen puhunut niin kiivaasti. Olette ottanut puheeksi asian, jossa olemme kokonaan eri mieltä ja josta emme koskaan saisi väitellä. Jo pelkkä sana 'rakkaus' tuottaa epäsopua välillemme — kuinka kävisikään, jos tulisi kysymys itse asiasta? Rakas serkkuni, jättäkää sikseen avioliitto-aikeenne — unohtakaa se!"
"Ei", sanoi hän, "se on jo kauan ollut lempiajatukseni, ja vain se takaa korkean päämääräni. Mutta tällä kertaa en tahdo vaivata teitä kauemmin. Huomenna lähden Cambridgeen. Minulla on siellä paljon ystäviä, joille tahtoisin sanoa hyvästi. Viivyn poissa kaksi viikkoa — käyttäkää hyväksenne sitä aikaa ja ajatelkaa tarjoustani. Älkää unohtako, että jos hylkäätte sen, ette hylkää minua, vaan Jumalan. Hän tarjoo minun kauttani teille ylevän tehtävän, ja vain minun vaimonani voitte antautua siihen. Jos kieltäydytte tulemasta vaimokseni, valitsette kerta kaikkiaan itsekkyyden tien ja maineettoman, ahtaan arkielämän. Ja varokaa silloin tulemasta lasketuksi niitten joukkoon, jotka ovat kieltäneet uskonsa ja ovat pahempia kuin pakanat." Hän oli sanonut sanottavansa. Kääntyen pois minusta hän vielä kerran katsoi yli kukkuloitten ja virran kuohujen, mutta tällä kertaa hän sulki tunteensa omaan rintaansa — minä en ollut kyllin hyvä kuulemaan niitä. Kulkiessani hänen rinnallaan kotiin päin luin helposti hänen tunteensa minua kohtaan hänen järkähtämättömästä hiljaisuudestaan. Hänen ankara ja itsevaltainen luonteensa oli pettynyt kohdatessaan vastarintaa siinä, missä se oli odottanut alistumista, ja hänen kylmä, taipumaton järkensä ei voinut hyväksyä tunteita ja näkökohtia, joita ei ymmärtänyt. Ihmisenä hän olisi tahtonut pakottaa niskoittelijan kuuliaisuuteen, ja vain kristittynä hän kohteli minua niin kärsivällisesti ja myönsi niin pitkän miettimis- ja katumusajan.
Kun hän sinä iltana suuteli sisariaan, näki hän sopivaksi olla antamatta kättänsäkään minulle ja jätti vaieten huoneen. Minä, joka tunsin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, vaikka en rakastanutkaan häntä, olin pahoillani tästä ilmeisestä epäsuosion osoituksesta, niin pahoillani, että kyynelet kihosivat silmiini.
"Minä näen, että St. John ja sinä olette riidelleet kävelyllänne", sanoi Diana. "Mutta mene hänen jälessään, hän viivyttelee nyt käytävässä odotellen sinua — hän tahtoo varmaan sovintoa."
Minä en ole liiaksi ylpeä tällaisissa tilaisuuksissa. Olen aina mieluummin onnellinen kuin arvokas. Juoksin hänen jälessään. Hän seisoi portaitten juurella.