"Hyvää yötä, St. John", sanoin.
"Hyvää yötä, Jane", vastasi hän levollisesti.
"Antakaa kätenne tänne sitten!" lisäsin.
Kuinka kylmä ja löyhä olikaan se kosketus, jonka tunsin sormenpäissäni. Hän oli syvästi tyytymätön päivän tapahtumiin, eikä mikään sydämellisyys olisi voinut lämmittää, mitkään kyynelet hellyttää häntä. Hänen kanssaan ei voinut päästä onnelliseen sovintoon — häneltä ei saanut hymyilyä eikä hyvää sanaa. Kristittynä hän vieläkin oli kärsivällinen ja tasainen, ja kun kysyin, antoiko hän anteeksi minulle, vastasi hän, että hänen tapansa ei ollut painaa loukkauksia mieleensä, ja että hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anteeksi annettavaa, koska en ollut loukannut häntä.
Siihen hän jätti minut. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi lyönyt minut maahan.
Kolmaskymmenesviides luku.
Hän ei lähtenytkään Cambridgeen seuraavana päivänä, kuten oli luvannut. Hän lykkäsi matkansa kokonaisen viikon eteenpäin ja sen viikon aikana sain tuntea, kuinka ankarasti hyvä ja tunnollinen, mutta kova ja leppymätön mies voi rangaista sitä, joka on häntä loukannut. Osoittamatta millään avoimella teolla vihamielisyyttään, lausumatta ainoatakaan kiivasta sanaa antoi hän minun tuntea joka hetki, että olin joutunut hänen suosionsa ulkopuolelle.
Eipä silti, että St. John olisi elättänyt kristitylle sopimatonta kostonhalua mielessään — eipä silti että hän olisi vahingoittanut hiuskarvaakaan päästäni, jos se olisi ollut hänen vallassaan. Hän oli sekä luonnoltaan että periaatteeltaan alhaisen kostonhimon yläpuolella. Hän oli antanut minulle anteeksi sen että olin sanonut halveksivani häntä ja hänen rakkauttaan, mutta hän ei ollut unohtanut sanojani eikä tulisi unohtamaan niitä koko elinaikanaan. Hänen katseestaan huomasin, että ne sanat olivat aina kirjoitetut ilmaan hänen ja minun välille; kun puhuin, kaikuivat ne äänessäni ja vaikuttivat jokaiseen vastaukseen, minkä hän antoi minulle.
Hän ei suinkaan lakannut puhumasta kanssani, vieläpä kutsui minut joka aamu työmme ääreen kuten ennenkin, mutta pelkään, että hänen turmeltunut luontonsa tunsi vilpitöntä iloa, johon hänen parempi minänsä tietysti ei voinut yhtyä, kun hän, säilyttäen tarkalleen entisen käytöksensä ja puhetapansa, osasi erittäin taitavasti vetää pois kaiken sen myötätunnon ja hyväksymisen, mikä ennen oli antanut työllemme omituisen viehätyksen. Minua kohtaan hän ei todellakaan enää ollut lihaa ja verta, vaan marmoria. Hänen silmänsä olivat kaksi kylmää, loistavan sinistä jalokiveä, hänen kielensä puhumiskone — siinä kaikki. Kaikki tämä oli minulle kidutusta — hienoa, pitkällistä kidutusta. Se elätti minussa hiljaista, polttavaa katkeruutta ja hivuttavaa levottomuutta, joka sekä kiihdytti että masensi minua. Tunsin, kuinka tämä hyvä mies, jonka sielu oli puhdas ja kylmä kuin kalliolähde, kiduttaisi minut kuoliaaksi, jos olisin hänen vaimonsa, vuodattamatta kuitenkaan pisaraakaan verestäni ja saamatta pienintäkään rikollisuuden varjoa kristallikirkkaalle omalletunnolleen. Tämän tunsin varsinkin silloin kun turhaan koetin päästä sovintoon hänen kanssaan. Hän ei mitenkään kärsinyt epäsovustamme — hän ei kaivannut muutosta, ja vaikka kyyneleni monesti kostuttivat niitä sivuja, joitten yli molemmat kumarruimme, ei tämä tehnyt suurempaa vaikutusta hänen sydämeensä kuin jos se todella olisi ollut kiveä tai metallia. Sisarilleen hän oli tähän aikaan jonkun verran ystävällisempi kuin tavallisesti — ikäänkuin ei pelkkä kylmyys olisi riittävästi osoittanut minulle kuinka täydelliseen epäsuosioon olin joutunut, vaan vastakohdan täytyi tehdä ero vielä tuntuvammaksi. Ja uskon varmaan, että hän ei tehnyt tätä ilkeydestä, vaan periaatteesta.
Iltaa ennen hänen lähtöänsä satuin näkemään hänet puutarhassa auringonlaskun aikana, ja katsellessani häntä siinä muistin, että tuo mies, niin vieras kuin hän nyt olikin minulle, oli läheinen sukulaiseni ja oli kerran pelastanut henkeni. Tahdoin vielä kerran koettaa saada takaisin hänen ystävyytensä. Menin hänen luokseen, kun hän nojautui pieneen puutarhaporttiin, ja kävin suoraan käsiksi asiaani.