"St. John, olen onneton, koska olette vielä suuttunut minuun. Emmekö voisi taas olla ystäviä?"
"Minä toivon, että olemme ystäviä", oli hänen järkähtämätön vastauksensa. Ja hän katseli nousevaa kuuta, kuten tullessanikin.
"Ei, St. John, me emme ole ystäviä kuten olimme ennen. Sen kyllä tiedätte."
"Emmekö ole? Se on erehdys. Minä puolestani toivon teille kaikkea hyvää eikä mitään pahaa."
"Sen kyllä uskon, St. John, sillä tiedän, että te ette voisi toivoa pahaa kenellekään, mutta koska olen sukulaisenne, toivoisin itseäni kohtaan läheisempää tunnetta kuin tuota yleistä ihmisrakkautta, jonka ulotatte vieraisiinkiin."
"Tietysti", sanoi hän. "Toivomuksenne on järkevä, ja minä en suinkaan pidä teitä vieraana."
Nämä rauhallisella ja kylmällä äänellä lausutut sanat olivat tarpeeksi loukkaavat ja masentavat. Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta joku toinen, voimakkaampi ääni kuului rinnassani. Kunnioitin syvästi serkkuni lahjoja ja korkeita päämääriä. Hänen ystävyytensä merkitsi minulle paljon, ja sen menettäminen olisi surettanut minua syvästi. En tahtonut niin vähällä luopua yrityksestäni.
"Tälläkö tavalla meidän pitää erota, St. John. Ja kun lähdette Intiaan, jätättekö minut silloinkin samalla tavalla, ilman ystävällistä sanaa?"
Silloin hän käänsi katseensa kuusta ja suuntasi sen suoraan minuun.
"Kun minä menen Intiaan ja jätän teidät, Jane? Ettekö te sitten tule
Intiaan?"