Iltahartautta varten hän valitsi Ilmestyskirjan kahdennenkymmenennenensimäisen luvun. Oli aina mieluista kuulla raamatun sanaa hänen huuliltaan. Koskaan ei hänen kaunis äänensä sointunut niin pehmeänä ja täyteläisenä, koskaan ei hänen jalon yksinkertainen esiintymisensä ollut niin vaikuttavaa kuin hänen tulkitessaan Jumalan käskyjä, ja tänä iltana oli ääni tavallista juhlallisempi ja syvempi. Keväinen kuu loisti ikkunasta sisään ja teki kynttilän valon melkein tarpeettomaksi. Hän istui pöydän ääressä kumartuneena suuren, vanhan raamatun yli ja luki sen lehdiltä näkyjä uudesta taivaasta ja uudesta maasta — kuinka Jumala on tuleva asumaan ihmisten keskelle ja on pyyhkivä pois kaikki kyynelet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua, sillä kaikki entinen on mennyt.
Seuraavat sanat vaikuttivat minuun sanomattoman omituisesti, etenkin, koska pienestä vivahduksesta hänen äänessään huomasin, että hän oli kääntynyt minuun.
"Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva minun poikani. Mutta", luettiin hitaasti ja selvästi, "pelkurien ja epäuskoisten j.n.e. osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema."
Tästälähin tiesin, minkä kohtalon St. John pelkäsi tulevan osakseni.
Tyyni, hiljainen voitonriemu ja ikävöivä vakavuus väreili hänen äänessään kun hän luki luvun viimeiset, ihanat sanat. Lukija näki jo oman nimensä Karitsan elämänkirjassa ja ikävöi hetkeä, jolloin hän pääsisi kaupunkiin, johon maan kuninkaat vievät kunniansa ja joka ei tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen kynttilä on Karitsa.
Rukoukseen, joka seurasi lukemista, oli hän keskittänyt kaiken voimansa, koko ankaran intonsa, hän kamppaili Jumalansa kanssa ja tahtoi voittaa. Hän rukoili heikoille väkevyyttä, valoa eksyneille ja vielä yhdennellätoista hetkellä armoa niille, joita maailma ja oma liha viettelivät ahtaalta tieltä. Hänen rukouksensa oli palava, syvä, juhlallinen, ja kun ensin kuuntelin sitä, valtasi minut hämmästys, sitten, sen yhä kiihtyessä, tunsin liikutusta, lopulta outoa vavistusta. Hän oli niin vakuutettu tarkoitustensa suuruudesta ja hyvyydestä, että kuulijoitten täytyi tuntea samaa. Rukouksen päätyttyä sanoimme hänelle hyvästi, sillä hänen piti lähteä varhain seuraavana aamuna. Diana ja Mary jättivät huoneen suudeltuaan häntä — hän oli arvatenkin salaa viitannut heitä menemään. Minä ojensin käteni ja toivotin hänelle hyvää matkaa.
"Kiitos, Jane. Kuten sanoin, palaan Cambridgesta kahden viikon kuluttua. Se aika jää teille siis vielä miettimiseen. Jos kuuntelisin inhimillisen ylpeyden ääntä, en puhuisi enää sanaakaan naimisiinmenostamme. Mutta minä kuulen vain velvollisuuden äänen ja pidän katseeni lujasti kääntyneenä tärkeimpään päämäärääni, Jumalan kunnian ilmoittamiseen. Mestarini oli pitkämielinen — niin tahdon olla minäkin. En tahdo heittää teitä turmelukseen — katukaa, päättäkää, niin kauan kuin vielä on aikaa. Muistakaa, että meidän on tehtävä työtä niin kauan kuin päivä on — 'tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä.' Muistakaa, kuinka kävi rikkaan miehen, joka sai onnensa tässä elämässä. Jumala antakoon teille voimaa valita hyvä osa, jota ei teiltä pidä otettaman pois."
Hän laski kätensä pääni päälle lausuessaan viimeiset sanansa. Hän oli puhunut vakavasti ja lempeästi, hän ei tosin katsonut minuun kuin rakastaja morsiameensa, vaan hänen katseensa oli kuin paimenen, joka kutsuu eksynyttä lammasta, tai suojelusenkelin, joka vartioi hoivaansa uskottua sielua. Kaikilla lahjakkailla ihmisillä, ovat he sitten uskonsankareita, vallantavoittelijoita tai tyranneja, on kaikesta tunteettomuudestaankin huolimatta ylevät hetkensä, jolloin he hallitsevat ja toiset alistuvat. Tällä hetkellä tunsin niin suurta kunnioitusta St. Johnia kohtaan, että olin vähällä jättää pitkäaikaisen vastarintani. Minulla oli kiusaus lakata taistelemasta hänen kanssaan, heittäytyä silmät ummessa hänen tahtonsa voimakkaan virran kuljetettavaksi ja hukuttaa siihen oma tahtoni. Minun oli nyt taisteltava melkein yhtä kova taistelu hänen kanssaan kuin kerran ennen, erään toisen kanssa. Molemmilla kerroilla olin huumauksen vallassa. Edellisellä kerralla olisi antautuminen ollut rikos periaatteita, tällä kerralla rikos järkeä vastaan. Niin ajattelen nyt, kun rauhallisten vuosien jälkeen muistelen noita elämäni ratkaisevia hetkiä — silloin en tuntenut omaa mielettömyyttäni.
Seisoin mykkänä ja liikkumattomana paimeneni kosketuksen alla. Vastaväitteet olivat unohtuneet — pelkoni voitettu — vastustuskykyni lamautunut. Se mikä oli ollut mahdotonta — avioliitto St. Johnin kanssa — oli muuttumassa mahdolliseksi. Kaikki oli muuttunut kuin humauksessa. Uskonto kutsui — enkelit viittasivat — Jumala tahtoi — nykyinen elämä häipyi edestäni kuin usva — kuoleman portit avautuivat ja niitten takana näin koko iäisyyden, ja tuntui kuin olisin iäisen autuuden vuoksi voinut silmänräpäyksessä uhrata kaikki, mikä koski tätä elämää. Himmeä huone oli täynnä näkyjä.
"Voisitteko nyt päättää?" kysyi lähetyssaarnaaja. Hänen äänensä oli lempeä ja hän veti minut luoksensa yhtä lempeästi. Voi, kuinka paljon suurempi valta onkaan hyvyydellä kuin voimalla! Olin uhmannut St. Johnin vihaa, mutta hänen hyvyytensä edessä olin taipuvainen kuin ruoko. Olin kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, että jos nyt antautuisin, saisin jonakin päivänä katua aikaisempaa kapinoimistani. Juhlallinen rukoushetki ei ollut muuttanut hänen luontoansa, se oli vain kohottanut sitä.