"Ja minä olen niin ruma. Näetkös, Di, me emme sopisi yhteen."
"Ruma! Sinäkö? Et vähääkään. Olet aivan liian kaunis ja liian hyvä tullaksesi elävänä paahdetuksi Intiassa." Ja hän vakavasti pyysi minua jättämään sikseen kaikki tuumat lähteä hänen veljensä kanssa.
"Niin minun kai täytyykin", sanoin, "sillä kun äsken taas tarjouduin tulemaan hänen apulaisekseen, ilmaisi hän hämmästyvänsä sopimatonta käytöstäni. Hänen mielestään olin nähtävästi tehnyt itseni syypääksi suureen säädyttömyyteen ehdottaessani, että seuraisin häntä naimattomana — ikäänkuin en alusta saakka olisi toivonut hänestä veljeä ja aina pitänyt häntä sellaisena."
"Minkätähden luulet, että hän ei rakasta sinua?"
"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi. Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön — en rakkauteen — mikä epäilemättä on totta. Mutta minun käsittääkseni, jos kerran en ole luotu rakkautta varten, en myöskään ole luotu menemään naimisiin. Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka silmissä olisin vain hyödyllinen työkalu?"
"Sietämätöntä — luonnotonta — sellainen ei saisi tulla kysymykseen."
"Ja sitten", jatkoin, "vaikka nyt olenkin vain sisaren tavoin kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus heräisi omituinen, kohtalokas, kiduttava rakkaus häneen, jos minut pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on niin lahjakas, ja hänen olemuksessaan on joskus eräänlaista sankarillista suuruutta. Hän ei tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, näyttäisi hän kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta minulle. Tiedän että hän tekisi sen."
"Ja kuitenkin St. John on hyvä mies", sanoi Diana.
"Hän on hyvä ja suuri mies, mutta tavoitellessaan omia korkeita päämääriään unohtaa hän säälimättä tavallisten ihmisten tunteet ja tarpeet. Sentähden on parempi, että pienet ja heikot pysyvät poissa hänen tieltään — muuten hän tallaisi ne maahan. Siinä hän tulee — hyvästi, Diana!" Ja minä riensin yläkertaan, kun näin hänen tulevan puutarhaan.
Minun täytyi kuitenkin nähdä hänet illallisella. Aterian aikana hän näytti yhtä tyveneltä kuin tavallisesti. Olin ajatellut, että hän tuskin viitsisi puhua minulle ja luulin varmaan, että hän oli jättänyt avioliitto-aikeensa sikseen, mutta pian sain nähdä erehtyneeni molemmissa suhteissa. Hän kohteli minua tarkalleen kuten ennenkin, s.o. tuolla moitteettomalla kohteliaisuudella, joka viime aikoina oli tullut hänen tavakseen. Epäilemättä hän oli rukoillut Pyhän Hengen apua voidakseen kukistaa sen suuttumuksen, jonka minä olin hänessä herättänyt, ja uskoi nyt antaneensa minulle anteeksi vielä kerran.