Aamiaisella ilmoitin Dianalle ja Marylle, että lähtisin matkalle ja viipyisin poissa ainakin neljä päivää.
"Yksinkö matkustat, Jane?" kysyivät he.
"Niin. Minun täytyy tavata eräs ystävä, josta jonkun aikaa olen ollut levoton, tai ainakin saada tietoja hänestä."
Tähän he olisivat voineet sanoa — ja sitä he epäilemättä ajattelivatkin — että he olivat luulleet minun olevan aivan vailla muita ystäviä kuin he itse, sillä itse asiassa olin usein sanonut niin, mutta luonnostaan hienotunteisina eivät he kysyneet enempää. Diana vain kysyi, olinko varmaan kyllin terve matkustamaan. Hän huomautti, että olin hyvin kalpea. Vastasin, ettei minua vaivannut muu kuin levottomuus, josta kohta toivoin pääseväni.
Oli helppo tehdä tarvittavat valmistukset, sillä minua ei häiritty millään kyselyillä eikä epäluuloilla. Sanottuani kerta kaikkiaan, etten vielä voisi antaa tarkempia selityksiä aikeistani, tyytyivät serkkuni ystävällisesti vaikenemaan ja antoivat minun toimia vapaasti kuten minäkin vastaavassa tapauksessa olisin antanut heidän tehdä.
Lähdin Moor-Housesta kello kolme iltapäivällä, ja pian neljän jälkeen seisoin Whitcrossin tienviitan luona odottamassa vaunua, jonka piti viedä minut kaukaiseen Thornfieldiin. Keskellä näitten yksinäisten teitten ja autioiden kukkulain hiljaisuutta kuulin jo kaukaa sen lähestymisen. Se oli sama vaunu, josta vuosi sitten eräänä kesäiltana olin astunut alas tälle samalle paikalle. Kuinka hyljätty, köyhä ja toivoton olinkaan silloin! Vaunu pysähtyi viittauksestani. Astuin sisään, eikä minun nyt tarvinnut luovuttaa koko omaisuuttani ajajalle. Ollessani taaskin matkalla Thornfieldiin, olin mielestäni kuin kirjekyyhkynen matkalla kotiin.
Matka kesti kolmekymmentäkuusi tuntia. Olin lähtenyt Whitcrossista tiistai-iltapäivällä, ja varhain torstai-aamuna juotti ajaja hevosiaan erään ravintolan luona tien vieressä. Olimme nyt keskellä seutua, jonka vihreät pensasaidat, avarat pellot ja matalat kukkulat olivat silmissäni kuin tuttujen kasvojen piirteet. Kuinka lauhkealta ja rehevältä näyttikään tämä maisema Mortonin jylhiin kangasmaihin verrattuna! Tunsin hyvin maiseman luonteen ja tiesin varmasti, että olin lähellä päämäärääni.
"Kuinka pitkä tästä on Thornfield Halliin?" kysyin eräältä palvelijalta.
"Tasan kaksi peninkulmaa, Miss, peltojen poikki".
"Matkani on päättynyt", ajattelin. Astuin alas vaunusta, jätin matkalaukkuni palvelijan haltuun ja pyysin häntä säilyttämään sen kunnes tulisin hakemaan sitä, maksoin matkani, annoin ajajalle juomarahan ja lähdin. Nousevan auringon säteet kimmelsivät ravintolan nimikilvellä, ja luin kullatun kirjoituksen "Rochesterin vaakuna". Sydämeni hypähti riemusta — olin siis jo isäntäni alueella. Pian se taas painui alakuloiseksi, ja ajattelin: